Entisestä poliisista Abel Korhosesta tuli talonpoikaisen hedelmänviljelyn uranuurtaja mutta myös venäläisen virkavallan salainen ilmiantaja.
Kouvolalainen Abel Korhonen (s. 1843) kohosi valtakunnalliseen julkisuuteen hedelmänviljelijänä 1900-luvun alussa. Korhonen oli ammatiltaan poliisikonstaapeli ja entinen siltavouti, mutta hän oli jo nuorena kiinnostunut puutarha-alasta ja alkanut haaveilla hedelmänviljelyn kokeilemisesta. Lopulta hän toteutti haaveensa ostamalla maapalstan Valkealan Saarennon kylästä ja perustamalla sille hedelmätarhan vuonna 1890.
Korhosen naapurit epäilivät paikallisen ilmaston ja maaperän sopivuutta hedelmänviljelyyn, mutta epäilyksistä huolimatta konstaapeli raivasi kolmehehtaarisen palstansa istutuspuille kelpaavaksi ja osti sinne satoja omenapuun taimia, ensimmäiset Pietarista Regelin taimitarhasta. Pian eri omenapuulajikkeet saivat seurakseen myös päärynä-, luumu- ja kirsikkapuita sekä marjapensaita.
Hedelmätarhauksesta tuli Korhosen elämän pääsisältö viimeistään vuonna 1899, jolloin hän jätti poliisin tehtävät 55-vuotiaana. Seuraavina vuosina hän alkoi myös levittää hedelmänviljelyn ilosanomaa ympäristöönsä. Ensin hän avusti kotipitäjänsä asukkaita omenapuiden istuttamisessa ja ryhtyi sitten kiertämään maata neuvojaan jakamassa ja kirjallisuutta myymässä.
Lehdistö tarttui Korhosen tarinaan innostuneesti, sillä se näki talonpoikaisessa hedelmätarhauksessa kansallisen menestystarinan ainekset. Hämeen Sanomien mukaan hedelmänviljely sopi varsinkin ikäihmisille, joille se toi tarpeellisia tuloja työkyvyn heikkenemisen vastapainoksi. Lehti julisti Korhosen puutarhan osoittavan, ”että pienestä arvottomasta kivilouhikkaisesta mäkitörmästä voidaan saada ihana hedelmällinen viljelys, joka kyllä elättää hoitajansa”. Tällainen viljelys, ”pienemmissäkin määrässä tehtynä, olisi todellakin suurta isänmaallista työtä, – työtä joka aikojen kuluessa voisi Suomemme kaunistaa ja muodostaa hedelmälliseksi hedelmämaaksi”.
Myynti-ilmoitus Uudessa Suomettaressa 15. heinäkuuta 1902.
Sanomalehtien piirtämä sankarillinen kuva Korhosesta ja hänen hankkeestaan ei kuitenkaan täysin vastannut todellisuutta. Ensinnäkin Korhonen oli pahasti velkaantunut viljelystään hoitaessaan, minkä vuoksi hän etsi epätoivoisesti ostajaa Korholaksi nimeämälleen puutarhalle. Uuden Suomettaren vuonna 1902 julkaisemissa myynti-ilmoituksissa Korhonen kehui Korholassa olevan 450 omenapuuta ja 60 päärynäpuuta sekä hyväkuntoinen asuinrakennus ulkohuoneineen. Valkealan puutarhan myynti ei kuitenkaan onnistunut vuotta 1907, jolloin Korhonen muutti Orimattilaan jatkamaan työtään.
Toiseksi Korhonen oli osallisena toiminnassa, jota 1900-luvun alun kansallisessa julkisuudessa pidettiin halveksittavana ja epäisänmaallisena. Hän nimittäin lähetteli salaisia kirjeitä Suomen-syöjänä tunnetulle kenraalikuvernööri Bobrikoville ja tarjoutui jopa syvempään yhteistyöhön venäläishallinnon kanssa. Jos tämä olisi tullut lehdistön tietoon, olisi Korhosen julkisuuskuva muuttunut perin erilaiseksi. Näin ei kuitenkaan käynyt ennen vuotta 1917, jolloin santarmiarkistoista kaivetut tiedot toivat Korhosen yhteydet päivänvaloon (Työmies 16.6.1917, 5.)
Kenraalikuvernöörin kanslian arkistossa on säilynyt Korhosen lähettämä kirje elokuulta 1903. Kirjeen perusteella hedelmätarhuri oli ollut kansliaan yhteydessä jo aiemmin ja jopa solminut venäläiseen virkavaltaan jonkinlaisen palvelussuhteen. Korhonen nimittäin menee kirjeessään suoraan asiaan ja tiedustelee kenraalikuvernööri Bobrikovilta, ”kuinka on tätä tärkeää toimivaltaa käydettävä” kohdattaessa keisaria tai hallitusta loukkaavia henkilöitä. Lisäksi Korhonen kysyy, olivatko Suomen nimismiehet ja konstaapelit velvollisia heti antamaan virka-apuaan tällaisten henkilöiden vangitsemisessa.
Korhosen viittaukset toimivallan käyttöön ja virka-avun saamiseen ovat kummallisia, koska hän ei kirjeen lähettämishetkellä enää ollut poliisikonstaapelin virassa. Jos hän ei enää ollut poliisi, niin mikä hän oli? Kenties kenraalikuvernöörin alaisuudessa toimivan santarmin rekrytoima avustaja tai sellaiseksi pyrkivä? Tämä olisi täysin mahdollista, sillä aikaisemmassa tutkimuksessa on esitetty santarmien värvänneen tiedottajia ja urkkijoita kansalaisten riveistä jo Bobrikovin kaudella (esim.Hoppu 2005, 108-109). Todisteita tällaisen rekrytoinnin esiintymisestä maaseudulla on kuitenkin esitetty toistaiseksi niukasti. (Suodenjoki 2016, 435.) Siksi Korhosen tapaus on poikkeuksellisen kiinnostava.
Hedelmätarhurin kirjeessä kenraalikuvernöörille on myös muita yksityiskohtia, jotka vihjaavat hänen olleen venäläiseen virkavaltaan satunnaista ilmiantajaa tiiviimmissä yhteydessä. Korhonen esimerkiksi kysyy Bobrikovilta, voidaanko salaisia ja todenperäisiä ilmiantoja tekeville henkilöille maksaa saman tien pieniä rahapalkkioita ilman eri ilmoitusta. Kysymyksen perusteella Korhonen tulkitsi itsensä suorastaan venäläisen virkavallan agentiksi, joka saattoi houkutella myös toisia kansalaisia ilmiantajiksi. Se oliko tämä tulkinta tarhurin omaa mielikuvitusta vai myös virkavallan näkemys jää kuitenkin arvoitukseksi, koska kanslian akti ei sisällä viranomaisten vastauskirjeitä Korhoselle tai muuta tapausta valaisevaa aineistoa.
Ote Abel Korhosen kirjeestä kenraalikuvernöörille 20.8.1903. Lähde: Kansallisarkisto, Kenraalikuvernöörin kanslia, 2. osasto, V jaosto, akti 7.
Korhosen ajautumiseen kenraalikuvernöörin yhteistyökumppaniksi saattoi olla monia syitä, joista ilmeisin on raha. Kirjeessään Korhosen valittelee olevansa ahtaalla puutarhanhoidosta aiheutuneiden velkojen takia ja anoo kenraalikuvernööriltä lainaa velkojensa kattamiseen. Samalla hän kuitenkin alleviivaa puutarhansa arvoa viittaamalla puutarhanäyttelyssä voittamaansa kultamitaliin. Lisäksi Korhonen kertoo etsivänsä puutarhalleen venäjänuskoista ostajaa [sic!] ja toteaa myyntipyrkimyksen johtuvan hänen halustaan keskittyä tulevaan toimeensa – eli ilmeisesti virkavallan avustamiseen. Näillä maininnoillaan tarhuri epäilemättä tahtoi hälventää epäilyksiä siitä, että puutarhan myynti ja yhteistyö venäläishallinnon kanssa johtuivat rahavaikeuksista.
Abel Korhosen hakeutumiseen venäläisen virkavallan avustajaksi saattoi vaikuttaa myös hänen poliisitaustansa. Entisenä konstaapelina hänellä oli tuntumaa venäläisviranomaisten kanssa asioimiseen ja osaamista kansalaisten valvonnassa. Ammatillisen taustansa vuoksi Korhonen oli myös venäläisen virkavallan näkökulmasta otollinen värvättävä, sillä hänen voitiin olettaa välittävän merkityksellistä informaatiota ja osaavan pitää suunsa kiinni. Vaikka venäläishallinto epäili routavuosina kasvavassa määrin suomalaisen paikallispoliisin poliittista luotettavuutta, saattoi se silti odottaa poliisien olevan satunnaisia kansalaisia lojaalimpia hallitusvallalle.
Korhonen pyrkii kirjeessään alleviivaamaan Venäjää kohtaan tuntemansa uskollisuuden syvyyttä ulottamalla lojaaliutensa juuret aina 1860-luvun nälkävuosiin saakka. Hänen mukaansa
”jollei Rakas ja Hyvä Venäjän Valtio, olisi antanut siunattua lepää, ja Oravalta otettiin männyn kuorien lisäksi, joilla siitten veteli taikina alustettiin, niin ilman sitä apua, minä ja moni muukin, olisimme kuolleet – hiutuvaan nälkään, joka on totinen tosi”.
Nälkävuosien kokemuksiin viittaaminen oli ovela retorinen keino kenraalikuvernöörin myötämielisyyden herättämiseen, mutta se tuskin peitti näkyvistä Korhosen lojaaliuden takana piileviä taloudellisia intressejä. Silti hedelmätarhurin yhteydenpitoa virkavaltaan saattavat yhtä lailla selittää aatteelliset motiivit. Iäkkään Korhosen maailmankuva oli 1800-luvulla muovautunut fennomaanisessa ilmapiirissä, jota sävytti suomen kielen aseman vahvistamispyrkimysten ohella vahva lojaalius keisarivaltaa kohtaan. Korhosen kohdalla routavuosien valtiollinen kriisi ei riittänyt murtamaan tämän lojaaliuden perustaa, vaan hän oli päinvastoin valmis jopa tiivistämään henkilökohtaista sidettään venäläishallintoon. Eikä Korhonen ollut tässä suhteessa ainoa lajissaan, vaikka kansallinen historiankirjoitus on mieluusti sivuuttanut ”lojalistien” olemassaolon.
Avoimeksi Korhosen tapauksessa jää vain se, kuinka syvää hänen yhteistyönsä venäläisen virkavallan kanssa lopulta oli. Käyttikö virkavalta hedelmätarhuria lopulta aktiivisesti agenttinaan vai jäikö se vain tarhurin omaksi toiveeksi? Olen taipuvainen veikkaamaan jälkimmäistä, sillä muussa tapauksessa hänen santarmille tekemistään palveluksista olisi jäänyt enemmän jälkiä.
Kirjallisuutta:
K. Hellman 1900: Korholan hedelmäpuutarha Valkealassa. Pellervo 12 (1.12.1900), 375-379.
Tuomas Hoppu 2005: Historian unohtamat. Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914-1918. SKS, Helsinki.
Sami Suodenjoki 2016: Keisarille uskolliset soraäänet. Ilmiantajat kansallisen historiakuvan haastajina. Teoksessa Irma Sulkunen, Marjaana Niemi & Sari Katajala-Peltomaa: Usko, tiede ja historiankirjoitus. Suomalaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle. SKS, Helsinki, 428-463.
Ääniä alhaalta 