Vallanpitäjien kansalaisilta saama posti voi kertoa jotakin olennaista suuren yleisön tavasta suhtautua vallanpitäjään. Esimerkiksi 1900-luvun tunnetuimmat diktaattorit vastaanottivat kansalaisilta tavanomaisten anomusten ja valitusten ohella runsaasti runoja, onnentoivotuksia, rakkaudentunnustuksia – ja lahjoja. Postin henkilökohtaisuus ja intiimiys ilmensivät kansalaisten tapaa mieltää Mussolinin ja Hitlerin kaltaiset valtionjohtajat helposti lähestyttäviksi ja rakastettaviksi kansakunnan isähahmoiksi. (Ks. Eberle 2012; Duggan 2013.)
Mussolinin ja Hitlerin saamien yhteydenottojen kirjoon verrattuna Suomen kenraalikuvernöörien Venäjän vallan ajan lopulla kansalaisilta vastaanottama posti oli huomattavan yksipuolista. Vaikka kirjeet olivat pääsääntöisesti uskollisuuden ja kunnioituksen ilmausten läpäisemiä, niistä puuttui miltei kokonaan diktaattorien saamien viestien intiimi ulottuvuus. Nikolai Bobrikov ei siis saanut rakkauskirjeitä, eivätkä kansalaiset muistaneet häntä myöskään henkilökohtaisilla lahjoilla.
Sen sijaan Bobrikovin jälkeen kenraalikuvernööriksi nimetty Ivan Obolenski sai heti virkakautensa aluksi poikkeuksellisen kirjeen Tampereelta. Kirjeen lähetti Viikinsaaren vartija Vilhelm Mäkelin, joka kuvasi itseään seuraavasti:
”Minä olen lähes 60 vuoden vanha suutarin ammatin harjoittaja. Mutta kun toinen käteni on siksi vioittunut, etten voi tehdä entistä ammattiani, koska siinä työssä ovat molemmat kädet välttämättömät ja koska olen köyhä, niin sentähden olen ollut vartijan toimessa.”
Vilhelm Mäkelinin kirje kenraalikuvernöörille 8.7.1904. Lähde: KA, KKK 1904, V jaosto, akti 27, I osa.
Käsityöläisten yhteiskunnallista aktiivisuutta käsittelevässä tutkimuksessa on korostettu, että käsityöläiset olivat ylipäänsä muita työläisiä taipuvaisempia itsensä sivistämiseen ja kirjallisiin harrastuksiin. Käsityöläisiä leimasi myös halu organisoitumiseen, yhteisten asioiden ajamiseen ja politikointiin, sillä heillä oli laajat yhteydet niin paikallisyhteisön sisällä kuin sen ulkopuolelle. Suutarien älyllisiä harrastuksia selitti heidän työnsä hiljainen ja osin rutiininomainen luonne, joka mahdollisti samanaikaisen ajattelun, tarkkailun ja keskustelun. Lisäksi suutarit olivat työnsä puolesta luontevasti läsnä kaduilla, toreilla ja tapahtumissa, missä ajatusten välittyminen ja kollektiivisen toiminnan käynnistäminen kävi helposti. Suutarien ja muiden käsityöläisten yhteiskunnallista aktiivisuutta heijastavat myös kenraalikuvernöörille saapuneet kirjeet, joiden lähettäjäkunnassa käsityöläiset olivat hyvin edustettuina.
Vilhelm Mäkelin ei kirjeen kirjoitushetkellä kuitenkaan ollut enää suutari. Kuten hän itse selitti, työkykynsä menetettyään hän oli ryhtynyt hankkimaan toimeentulonsa vartioimalla tamperelaisten virkistyspaikkana tunnettua Viikinsaarta. Hän itse näyttää mieltäneen suutarista vartijaksi siirtymisen sosiaaliseksi vajoamiseksi. Kertomalla kenraalikuvernöörille suutaritaustastaan Mäkelin näyttääkin pyrkineen ylläpitämään arvostamaansa käsityöläisidentiteettiä.
Mäkelinin kirjeen varsinaisena aiheena oli se, että hän kertoi haluavansa lahjoittaa kenraalikuvernöörille kolme esinettä, joista hän kertoi näin:
”olen iltapuhteilla ruvennut ainoastaan veitsellä vuoleksimaan ja kaivertamaan puusta pieniä esineitä ja pyydän nyt lähettää Teidän Ylhäisyydellenne nähtäväksi kirjoitustelineen, mustepöntön ja paperiveitsen. Tuo teline siihen kuuluvine välipuineen, renkaineen, kannatinpuineen ja kaikkineen on yhtä ainoata visapölkkyä ja niin veistetty että kaikki on pysynyt yhtenä kappaleena.
Pyydän syvimmällä nöyryyden kunnioituksella, että Teidän Ylhäisyytenne suvaitsisi ottaa minulta vastaan tämän halvan esineen lahjaksi kunnioituksen osoitteena.”
Mäkelin ei kirjeessään tarkemmin perustele motiivejaan kirjeen ja siihen liittyvän lahjan lähettämiseen. Mitä hänen motiivinsa siis mahtoivat olla? Tätä voidaan pohtia ottamalla vertailukohteeksi Maarten Van Ginderachterin havainnot anomuskirjeistä, joita kansalaiset lähettivät Belgian kuningasperheelle samoina vuosina. Belgialaisille alaluokkaisille kirjoittajille oli varsin tyypillistä, että he eivät kirjeessään ilmaisseet tarkasti sitä, mitä he halusivat vastaanottajan tekevän hyväkseen. Jotkut eivät esittäneet mitään suoraa pyyntöä vaan tyytyivät vain kuvaamaan hädänalaisen tilansa ja jättivät vastaanottajan harkittavaksi, mitä heidän asialleen pitäisi tehdä. Sen sijaan keski- ja yläluokkaiset kirjoittajat pyysivät tavallisesti suoraan tiettyä rahasummaa lahjoituksena tai muuta vastaanottajan konkreettista puuttumista tilanteeseensa. (Van Ginderachter, 230.)
Van Ginderachterin (230-232) mukaan alaluokkaisten henkilöiden lähettämät kirjeet olivat ylipäänsä vähäsanaisia verrattuna ylempiluokkaisten kirjoittajien kaunopuheisuuteen. Keskiluokkaan kuuluvat lähettäjät koristelivat kirjeitään tyypillisesti vakuuttelemalla hyveellisyyttään ja isänmaallisuuttaan sekä käyttämällä korostuneen kunnioittavaa ja nöyrää kieltää. Keskiluokkaisille lähettäjille ja ”työläisaristokratiaa” edustaville käsityöläisille oli tavanomaista myös kuvata itseään ”alhaiseksi” ja ”pieneksi” ja näin korostaa vähäpätöisyyttään suhteessa kuninkaallisten valtavaan mahtiin. Alaluokkaisimpien kirjoittajien teksteistä tällainen kuvasto sitä vastoin puuttui kokonaan, ehkä siksi, että he hallitsivat kirjoittamisen normit keskimäärin heikommin kuin ylempiluokkaiset kynäilijät.
Nämä havainnot ovat kiinnostavia Mäkelinin kirjettä ajatellen, sillä suutarimestarina Mäkelin lukeutui nimenomaan työläisaristokratiaan, joka erottui ammattitaidottomasta työväestöstä myös kirjallisilla valmiuksillaan. Siksi Mäkelin asemoi kirjeensä aluksi itsensä sujuvasti ”vähäpätöiseksi Suomen kansalaiseksi” ja pyysi ”syvimmällä nöyryydellä” anteeksi sitä, että rohkeni lähestyä kenraalikuvernööriä.
Mäkelinin kirjeen ja lahjoituksen näennäistä pyyteettömyyttä voisi tulkita niin, että hän yksinkertaisesti arasteli pyytää konkreettista apua kenraalikuvernööriltä. Jos näin oli, hän ehkä laskelmoi, että yksinkertaisesti kuvaamalla tilannettaan ja lähettämällä lahjan hän herättäisi kenraalikuvernöörin sympatian ja auttamishalun. Toinen vaihtoehto on, että Mäkelin ei todellakaan halunnut itselleen mitään apua kenraalikuvernööriltä vaan tavoitteli tämän myötämielisyyden herättämisellä jotain muuta. Jos näin oli, mihin Mäkelin oikeastaan pyri?
Tämä kysymys palautuu yhteen tutkimukseni ydinajatuksista: kirjeiden lähettäjien motiivien hahmottamiseksi on välttämätöntä syventyä heidän henkilöhistoriaansa ja toimintaympäristöönsä. Tällainen syventyminen on puolestaan mahdollista ainoastaan irtautumalla pelkästä kirjeiden lukemisesta ja tukeutumalla muihin lähteisiin, joiden avulla menneisyyden ihmisen toimintaan ja elinympäristöön voi päästä kiinni. Toisin sanottuna on jäljitettävä, mitä jälkiä Vilhelm Mäkelinistä on oikeastaan säilynyt historiallisissa lähdeaineistoissa, ja voivatko nämä jäljet tarjota uusia mahdollisuuksia tulkita hänen kirjettään kenraalikuvernöörille?
Mäkelinin kirjeessään mainitsemien henkilötietojen valossa hänet on suhteellisen helppo jäljittää väestöhistoriallisista lähteistä. Rippi- ja henkikirjoja seuraamalla käy ilmi, että Mäkelin oli syntynyt 24.3.1849 Kankaanpäässä Mäntysalon talon maille Multisillan torppaan. Asuttuaan lapsuutensa vanhempiensa taloudessa hän muutti vuonna 1867 Kristiinankaupunkiin, todennäköisesti töitä hakeakseen ja kenties maata koettelevan nälänhädän työntämänä. 1870-luvun alussa Mäkelin siirtyi Tampereelle, missä hänen nimensä pulpahtaa pian esiin myös sanomalehdessä. Tampereen Sanomien ilmoituksessa Mäkelin mainosti avanneensa suutarinverstaan Polttimonkadun (nykyisen Puuvillatehtaankadun) varteen joulukuussa 1874. Jo tuolloin tituleerasi itseään suutarimestariksi, mikä viittaa hänen saaneen mestarinkirjan ja katsoneen itsensä täysin oppineeksi ammatinharjoittajaksi.
Vilhelm Mäkelinin ilmoitus Tampereen Sanomissa 22.12.1874.
Lehtiuutisten perusteella Mäkelin näyttää harjoittaneen suutarin ammattia Tampereella menestyksekkäästi tai ainakin pyörittäneen verstastaan pitkäjänteisesti, sillä hän haki toistuvasti palvelukseensa työntekijöitä. Mäkelinin nauttimasta ammatillisesta arvostuksesta kertoo myös Tampereen jalkineammattiyhdistyksen hänelle vuonna 1898 antama lahja, josta suutari kiitti yleisönosastokirjoituksessa. Toisaalta Mäkelin korosti lehti-ilmoituksissaan halpoja hintojaan ja valmiuttaan kaikenlaisiin suutarin töihin. Vuonna 1892 hän pyysi ”armeliaita ihmisiä” tuomaan hänelle töitä, koska hänellä oli ”harvinaisen monilukuinen pieni perhe” elätettävänä. Ilmoituksen sävystä päätellen Mäkelinin perheen toimeentulo oli siis ainakin tuolloin tiukassa.
”Vanhin ja hyvin tunnettu suutari Tampereella” ilmoitti säännöllisesti palveluksistaan sanomalehdissä, kuten Tampereen Uutisissa 13.7.1892.
Juuri perhesuhteet tarjoavat tärkeimmän avaimen Mäkelinin lähettämän kirjeen tulkitsemiseen. Rippikirjat nimittäin paljastavat, että yksi Vilhelm Mäkelinin lapsista oli Yrjö Mäkelin, josta tuli 1890-luvun lopulla yksi suomalaisen työväenliikkeen johtohahmoista. Yrjö Mäkelin oli myös vakaumuksellinen patriootti, joka osallistui 1900-luvun alussa maanalaisen perustuslaillisen vastarintaorganisaation kagaalin toimintaan. Tämä asettaa Vilhelm Mäkelinin kenraalikuvernöörille osoittaman kirjeen aivan uuteen tulkintakehikkoon. On kysyttävä, vaikuttiko Yrjö Mäkelinin poliittinen aktiivisuus jollakin tavoin hänen isänsä päätökseen lähestyä venäläistä virkavaltaa ja tapaan rakentaa kirjeessään omakuvaansa.
Yrjö Mäkelinistä kirjoitetut elämäkerrat valaisevat osaltaan hänen lapsuutensa perheoloja ja myös isä-Vilhelmin eli Vilhon persoonallisuutta. Elämäkertojen mukaan Mäkelin perhe oli työläisperheeksi valistunut, sillä Vilhelm Mäkelin muun muassa tilasi jatkuvasti sanomalehteä. Muistitietojen mukaan Vilhelm myös kritisoi kärkkäästi vallanpitäjien politiikkaa ja kuului Tampereen suutarien ammattiyhdistykseen sen perustamisesta saakka. Hänen mukanaan myös Yrjö-poika tempautui 15-vuotiaana ammattiyhdistystoimintaan ja sitä kautta työväenliikkeeseen. (Kanerva 1943, 164-167; Salkola 1967a, 11; Tanni 2008, 10-13.)
Vilhelm Mäkelin joutui lopettamaan työnsä suutarina vuonna 1895, mahdollisesti kirjeessään mainitsemansa käsivammansa johdosta tai taloudellisiin vaikeuksiin kyllästyneenä. Tämän jälkeen hän toimi Tampereen kaupungin palkkaamana vartijana Viikinsaaressa aina vuoteen 1920 saakka. Vilhon ja hänen Pauliina-vaimonsa asuntona toimi huvila, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö. (Salkola 1967b; Kanerva 1943, 164.) Näin ollen Mäkelinin elinolot olivat hänen myöhäisvuosinaan lopulta varsin turvatut taloudellisesti, eikä työ vartijana ollut erityisen vaativaa. Tähän viittasi myös Mäkelin itse, kun hän mielipidekirjoituksessaan luonnehti tointaan ”vähäpätöiseksi” vuonna 1898. Näillä seikoilla on merkitystä myös pohdittaessa syitä Mäkelinin päätökselle lähestyä kenraalikuvernööriä. Ainakaan selittävänä tekijänä ei siis ollut toimeentulon epävarmuus, vaan pikemminkin lisääntynyt vapaa-aika, joka mahdollisti puhdetyöt ja yhteiskunnallisen tilanteen pohdiskelun. Tälle pohdiskelulle antoivat aihetta Suomen ja Venäjän suhteen kriisiytyminen sekä työväenliikkeen nousu, jossa hänen poikansa Yrjö Mäkelin näytteli näkyvää roolia.
Valvojan talo Viikinsaaressa 1900-luvun alussa. Kuva: Berndt Blom, Vapriikin kuva-arkiston Siiri-tietokanta.
Vilhelm Mäkelinin lähettäessä kirjeensä Obolenskille heinäkuussa 1904 oli Yrjö Mäkelin itse asiassa poliittisen uransa huipulla. Hän oli saavuttanut mainetta muun muassa äänioikeusjulistuksellaan, jonka hän esitti sosiaalidemokraattisen puolueen Forssan puoluekokouksessa elokuussa 1903. Lisäksi hän toimi sosiaalidemokraattien äänenkannattajan Kansan Lehden päätoimittajana ja viljeli radikaalia luokkataisteluretoriikkaa kiertävänä agitaattorina. Samaan aikaan Mäkelin järjesteli asevelvollisuuskutsuntalakkoja Tampereen seudun kagaalin jäsenenä ja pyrki aktivoimaan työväestöä vastustamaan venäläisen virkavallan toimia. Näistä poikansa hankkeista myös Vilhelm Mäkelin oli varmasti jossain määrin tietoinen. Näin ollen ei ole mahdotonta, että hänen kirjeensä uudelle kenraalikuvernöörille oli jonkinlainen reaktio hänen poikansa toimintaan.
Yrjö Mäkelinin elämäkertojen valossa myös isä-Mäkelin oli aatteiltaan isänmaallinen ja opetti lapsiaan kunnioittamaan ja puolustamaan Suomen lakeja ja oikeuksia. Veikko Kanervan (1943, 165) mukaan Mäkelinin perheessä vallitsi suorastaan keisarivallalle vihamielinen ilmapiiri. Isä-Mäkelinin väitetään Bobrikovin murhan jälkeen jopa hankkineen kotiinsa Eugen Schaumanin kuvan ja laittaneen sen eteen kesällä kukkasia. Kun ottaa huomioon Yrjö Mäkelinin tuonaikaiset kagaaliyhteydet, eivät nämä kuvaukset hänen kotioloistaan välttämättä ole perättömiä, vaikka ne onkin laadittu vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja niiden sävy on Mäkelinin julkikuvaa kiillottava.
Jos Vilhelm Mäkelin todella jakoi näin näkyvästi poikansa perustuslailliset katsomukset, voi hänen lahjansa Obolenskille tulkita nimenomaan Bobrikovin politiikan hienovaraiseksi kritiikiksi. Ehkä Vilhelm Mäkelin arveli, että lahjansa ja kirjeensä avulla hän voisi herättää uudessa kenraalikuvernöörissä myötämielisyyttä suomalaista kansaa kohtaan ja siten saada tämän irtisanoutumaan edeltäjänsä yhtenäistämispolitiikasta. Jos näin oli, Vilhelm Mäkelinin tavaralahjat Obolenskille olivat mitä suurimmassa määrin poliittisen vaikuttamisen välineitä. Tämä vaihtoehto on huomattavasti uskottavampi kuin väite siitä, että Mäkelin lahja oli täysin epäpoliittinen tai että se oli osoitus lähettäjänsä varauksettomasta tuesta venäläishallinnolle.
On syytä huomata, että myös Yrjö Mäkelin pyrki samoihin aikoihin omalla toiminnallaan vaikuttamaan uuteen kenraalikuvernööriin. Kun Mäkelin sai tietää ruhtinas Obolenskin saapuvan vierailulle Tampereelle syyskuun alussa 1904, hän kokosi työväenyhdistyksen aktiiveista lähetystön, joka pyrki hänen johdollaan Obolenskin puheille jättääkseen tälle kirjallisen adressin. Lähetystön tapaaminen Obolenskin kanssa toteutui 5. syyskuuta Tampereen valtuuston tiloissa. Tapaamisessa Mäkelin luki suomeksi ja lääninsihteeri heti perään venäjäksi radikaalin adressin, jossa arvosteltiin kovasanaisesti kansalaisvapauksien rajoituksia ja korostettiin niiden haittaavan kansan pohjakerrosten mahdollisuuksia saattaa ajatuksensa hallitsijan tietoon. Lopuksi adressissa vedottiin kenraalikuvernööriin, jotta tämä sulkisi lähetystön toivomukset yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapauden palauttamisesta valistuneeseen harkintaansa. (Tampereen Uutiset 6.9.1904.)
Yrjö Mäkelin pilkan kohteena Kurikka-lehdessä 1.12.1905.
Mäkelinin lähetystön vierailu Obolenskin luona saavutti kaikkea muuta kuin yleisen hyväksynnän työväenliikkeen piirissä. Osa liikkeen johtajista piti Mäkelinin toimintaa ”kumarrusmatkana” ja kurjana matelemisena venäläishallinnon edessä. (Ks. esim. Sos.dem. puoluekok. ptk. 1904, s. 42-68.) Viime kädessä tämä kumarrusmatka jättikin Mäkelinin maineeseen pysyvän särön, joka myöhemmin laajeni ja johti hänen syrjäyttämiseensä suomalaisen työväenliikkeen terävimmästä kärjestä. Voidaankin sanoa, että Yrjö Mäkelinin tapaaminen kenraalikuvernöörin kanssa ja Vilhelm Mäkelinin kaksi kuukautta aiemmin lähettämät kirje ja lahja edustivat keskenään samantapaista poliittisesti kiistanalaista menettelyä. Isä-Mäkelinin kirje tosin ei milloinkaan päätynyt julkisuuteen, minkä vuoksi hän välttyi samanlaisilta hännystelysyytöksiltä, joiden kohteeksi hänen poikansa joutui. Toisin kävi useille muille kenraalikuvernöörille kirjoittaneille kansanihmisille, jotka kirjeidensä paljastuttua leimautuivat sortovallan kätyreiksi.
Lähettäjän taustan vaikutus viestin vastaanottoon
Vilhelm Mäkelinin henkilöhistorian valossa on ilmeistä, että hän ei olisi lähettänyt kirjettä ja siihen liittyviä lahjoja kenraalikuvernööri Bobrikoville. Todennäköisesti Mäkelin oli tosin alkanut nikkaroida kirjoitustelinettä visapölkystä jo ennen Bobrikovin kuolemaa, mutta idea sen lahjoittamisesta kenraalikuvernöörille heräsi hänen mielessään vasta Obolenskin virkaan nimeämisen jälkeen. Ehkä Mäkelin ajatteli, ettei hänellä olisi puhdetöilleen parempaakaan käyttöä kuin yrittää ilahduttaa niiden avulla uutta ja odotettua viranhaltijaa.
Lähestyessään uutta kenraalikuvernööriä kirjeitse pian tämän virkaan astumisen jälkeen Vilhelm Mäkelin ei itse asiassa ollut mitenkään ainutlaatuinen tutkimieni kirjeiden lähettäjien joukossa. Myös eräät muut kansanihmiset näkivät kenraalikuvernöörin vaihdoksen tarjoavan otollisen hetken yhteydenottoon. Osa heistä oli pettynyt siihen, ettei Bobrikov ollut reagoinut heidän aiempiin anomuksiinsa, ja toivoi uuden viranhaltijan ryhtyvän heidän asiassaan edeltäjäänsä määrätietoisempiin toimiin. Aivan kuten Mäkelinin tapauksessa, kyse oli siis uuteen kenraalikuvernööriin kohdistetuista toiveista. Mäkelin ei kuitenkaan kirjeessään viitannut kenraalikuvernöörin vaihdokseen millään tavoin, eikä hän maininnut edes Obolenskin nimeä kirjeen alun puhuttelussa, joten hänen motiivinsa on luettava yksinomaan kirjeen rivien välistä.
On houkuttelevaa spekuloida, miten Vilhelm Mäkelinin kirje ja lahjatarjous vastaanotettiin kenraalikuvernöörin kansliassa. Sykähdyttikö iäkkään entisen suutarin yhteydenotto uutta kenraalikuvernööriä niin, että se vaikutti tämän päätökseen vierailla maakuntakiertueellaan myös Tampereella heti virkaan astumisensa jälkeen? Tai oliko kirjeen herättämän myötämielisyyden ansiosta, että Obolenski niin auliisti otti vastaan Yrjö Mäkelinin johtaman Tampereen työväestön lähetystön? Oli niin tai näin, ainakin Vilhelm Mäkelinin kirje osaltaan osoitti Obolenskille, miten toiveikkaasti suomalaiset hänen virkaan astumiseensa suhtautuivat. Samankaltaisen toiveikkuuden Obolenski kohtasi myös heti saavuttuaan Tampereelle, kun häntä vastaanotti asemalla suuri väkijoukko ja vapaapalokunnan soittokunta kunniamarsseineen. Kenraalikuvernööri Bobrikovin olisi ollut turha odottaa tamperelaisilta yhtä myönteistä vastaanottoa vuoden 1904 poliittisissa oloissa.
Pohdittaessa kenraalikuvernöörin kanslian reaktiota Mäkelinin kirjeeseen on syytä huomioida, että Vilhelm Mäkelinin sukulaisuus Yrjö Mäkelinin kanssa näyttää jääneen huomaamatta kanslian henkilökunnalta. Ainakaan kenraalikuvernöörin kanslian aktissa, johon Mäkelinin kirje on arkistoitu, ei näy mitään viitettä siitä, että kirjeen lähettäjä olisi tunnistettu työväenaktivistin isäksi. Mahdollisesti kanslian henkilökunta tyytyi vain kääntämään Mäkelinin kirjeen venäjäksi ja saattamaan sen kenraalikuvernöörin tietoon ryhtymättä enempiin jatkotoimiin. Jos näin oli, jäi kenraalikuvernöörin kanslialta käyttämättä huomattava propagandavaltti. Tieto siitä, että perustuslaillisen vastarintamiehen isä osoitti kenraalikuvernöörille kunnioitustaan vieläpä poikkeuksellisesti tavaralahjan muodossa, olisi voinut olla venäläiselle virkavallalle hyvinkin käyttökelpoinen.
Lähteissä ei näy jälkiä edes siitä, lukiko kenraalikuvernööri Obolenski Mäkelinin viestiä henkilökohtaisesti ja ottiko hän tämän lahjoituksen vastaan. On kiehtovaa ajatella, että Obolenski vastaanotti lahjoituksen ilahtuneena kuvitellen sitä osoitukseksi suomalaisen kansan lojaaliudesta mutta tietämättä sen olevan perustuslaillisen vastarintamiehen isän käsien tuotetta. Vai ounasteliko kenraalikuvernööri tai joku kanslian henkilökunnasta sittenkin mielessään, että lahjan lähettäjä saattaisi sukunimensä perusteella olla tamperelaisen työväenjohtajan sukua? Ja jos ounasteli, niin miten tämä vaikutti lahjan herättämään reaktioon? Kuten niin monet tutkimani kirjeet, Mäkelinin kirje herättää joukon jatkokysymyksiä, joihin lähdeaineisto ei tarjoa vastauksia mutta joiden pohdinta on silti tärkeää kirjeen merkityksen hahmottamiseksi.
Kirjallisuutta:
Duggan, Christopher: Fascist Voices. An Intimate History of Mussolini’s Italy. Vintage, London 2013.
Eberle, Henrik (ed.): Letters to Hitler. Polity Press, Cambridge 2012.
Kanerva, Veikko: Yrjö Mäkelin. Teoksessa Suomalaisia sosialisteja. Ensimmäinen osa. Työväen Sivistysliitto, Helsinki 1943.
Salkola, Marja-Leena: Julistaja ja poliitikko. Yrjö Mäkelinin elämä ja toiminta. Tammi, Helsinki 1967. (1967a)
Salkola, Marja-Leena: Äiti-Pauliina Mäkelin. Kansan Lehti 14.5.1967. (1967b)
Tanni, Sanna: Kisällistä työväen herättäjäksi. Yrjö Mäkelinin aika nuoruusvuosista suurlakkoon. Historian pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2008.
Van Ginderachter, Maarten: Public Transcripts of Royalism. Pauper Letters to the Belgian Royal Family (1880-1940). Teoksessa Jeroen Deploige & Gita Deneckere (toim.) Mystifying the Monarch. Amsterdam University Press 2006.
Ääniä alhaalta 