Hedelmätarhurin agenttihaaveet

Entisestä poliisista Abel Korhosesta tuli talonpoikaisen hedelmänviljelyn uranuurtaja mutta myös venäläisen virkavallan salainen ilmiantaja.

Kouvolalainen Abel Korhonen (s. 1843) kohosi valtakunnalliseen julkisuuteen hedelmänviljelijänä 1900-luvun alussa. Korhonen oli ammatiltaan poliisikonstaapeli ja entinen siltavouti, mutta hän oli jo nuorena kiinnostunut puutarha-alasta ja alkanut haaveilla hedelmänviljelyn kokeilemisesta. Lopulta hän toteutti haaveensa ostamalla maapalstan Valkealan Saarennon kylästä ja perustamalla sille hedelmätarhan vuonna 1890.

Korhosen naapurit epäilivät paikallisen ilmaston ja maaperän sopivuutta hedelmänviljelyyn, mutta epäilyksistä huolimatta konstaapeli raivasi kolmehehtaarisen palstansa istutuspuille kelpaavaksi ja osti sinne satoja omenapuun taimia, ensimmäiset Pietarista Regelin taimitarhasta. Pian eri omenapuulajikkeet saivat seurakseen myös päärynä-, luumu- ja kirsikkapuita sekä marjapensaita.

Hedelmätarhauksesta tuli Korhosen elämän pääsisältö viimeistään vuonna 1899, jolloin hän jätti poliisin tehtävät 55-vuotiaana. Seuraavina vuosina hän alkoi myös levittää hedelmänviljelyn ilosanomaa ympäristöönsä. Ensin hän avusti kotipitäjänsä asukkaita omenapuiden istuttamisessa ja ryhtyi sitten kiertämään maata neuvojaan jakamassa ja kirjallisuutta myymässä.

Lehdistö tarttui Korhosen tarinaan innostuneesti, sillä se näki talonpoikaisessa hedelmätarhauksessa kansallisen menestystarinan ainekset. Hämeen Sanomien mukaan hedelmänviljely sopi varsinkin ikäihmisille, joille se toi tarpeellisia tuloja työkyvyn heikkenemisen vastapainoksi. Lehti julisti Korhosen puutarhan osoittavan, ”että pienestä arvottomasta kivilouhikkaisesta mäkitörmästä voidaan saada ihana hedelmällinen viljelys, joka kyllä elättää hoitajansa”. Tällainen viljelys, ”pienemmissäkin määrässä tehtynä, olisi todellakin suurta isänmaallista työtä, – työtä joka aikojen kuluessa voisi Suomemme kaunistaa ja muodostaa hedelmälliseksi hedelmämaaksi”.

Uusi_Suometar_1902_07_15_s1_Korholan puutarha

Myynti-ilmoitus Uudessa Suomettaressa 15. heinäkuuta 1902.

Sanomalehtien piirtämä sankarillinen kuva Korhosesta ja hänen hankkeestaan ei kuitenkaan täysin vastannut todellisuutta. Ensinnäkin Korhonen oli pahasti velkaantunut viljelystään hoitaessaan, minkä vuoksi hän etsi epätoivoisesti ostajaa Korholaksi nimeämälleen puutarhalle. Uuden Suomettaren vuonna 1902 julkaisemissa myynti-ilmoituksissa Korhonen kehui Korholassa olevan 450 omenapuuta ja 60 päärynäpuuta sekä hyväkuntoinen asuinrakennus ulkohuoneineen. Valkealan puutarhan myynti ei kuitenkaan onnistunut vuotta 1907, jolloin Korhonen muutti Orimattilaan jatkamaan työtään.

Toiseksi Korhonen oli osallisena toiminnassa, jota 1900-luvun alun kansallisessa julkisuudessa pidettiin halveksittavana ja epäisänmaallisena. Hän nimittäin lähetteli salaisia kirjeitä Suomen-syöjänä tunnetulle kenraalikuvernööri Bobrikoville ja tarjoutui jopa syvempään yhteistyöhön venäläishallinnon kanssa.  Jos tämä olisi tullut lehdistön tietoon, olisi Korhosen julkisuuskuva muuttunut perin erilaiseksi. Näin ei kuitenkaan käynyt ennen vuotta 1917, jolloin santarmiarkistoista kaivetut tiedot toivat Korhosen yhteydet päivänvaloon (Työmies 16.6.1917, 5.)

Kenraalikuvernöörin kanslian arkistossa on säilynyt Korhosen lähettämä kirje elokuulta 1903. Kirjeen perusteella hedelmätarhuri oli ollut kansliaan yhteydessä jo aiemmin ja jopa solminut venäläiseen virkavaltaan jonkinlaisen palvelussuhteen. Korhonen nimittäin menee kirjeessään suoraan asiaan ja tiedustelee kenraalikuvernööri Bobrikovilta, ”kuinka on tätä tärkeää toimivaltaa käydettävä” kohdattaessa keisaria tai hallitusta loukkaavia henkilöitä. Lisäksi Korhonen kysyy, olivatko Suomen nimismiehet ja konstaapelit velvollisia heti antamaan virka-apuaan tällaisten henkilöiden vangitsemisessa.

Korhosen viittaukset toimivallan käyttöön ja virka-avun saamiseen ovat kummallisia, koska hän ei kirjeen lähettämishetkellä enää ollut poliisikonstaapelin virassa. Jos hän ei enää ollut poliisi, niin mikä hän oli? Kenties kenraalikuvernöörin alaisuudessa toimivan santarmin rekrytoima avustaja tai sellaiseksi pyrkivä? Tämä olisi täysin mahdollista, sillä aikaisemmassa  tutkimuksessa on esitetty santarmien värvänneen tiedottajia ja urkkijoita kansalaisten riveistä jo Bobrikovin kaudella (esim.Hoppu 2005, 108-109). Todisteita tällaisen rekrytoinnin esiintymisestä maaseudulla on kuitenkin esitetty toistaiseksi niukasti. (Suodenjoki 2016, 435.) Siksi Korhosen tapaus on poikkeuksellisen kiinnostava.

Hedelmätarhurin kirjeessä kenraalikuvernöörille on myös muita yksityiskohtia, jotka vihjaavat hänen olleen venäläiseen virkavaltaan satunnaista ilmiantajaa tiiviimmissä yhteydessä. Korhonen esimerkiksi kysyy Bobrikovilta, voidaanko salaisia ja todenperäisiä ilmiantoja tekeville henkilöille maksaa saman tien pieniä rahapalkkioita ilman eri ilmoitusta. Kysymyksen perusteella Korhonen tulkitsi itsensä suorastaan venäläisen virkavallan agentiksi, joka saattoi houkutella myös toisia kansalaisia ilmiantajiksi. Se oliko tämä tulkinta tarhurin omaa mielikuvitusta vai myös virkavallan näkemys jää kuitenkin arvoitukseksi, koska kanslian akti ei sisällä viranomaisten vastauskirjeitä Korhoselle tai muuta tapausta valaisevaa aineistoa.

KKK1903_Fb140_nro7_16

Ote Abel Korhosen kirjeestä kenraalikuvernöörille 20.8.1903. Lähde: Kansallisarkisto, Kenraalikuvernöörin kanslia, 2. osasto, V jaosto, akti 7.

Korhosen ajautumiseen kenraalikuvernöörin yhteistyökumppaniksi saattoi olla monia syitä, joista ilmeisin on raha. Kirjeessään Korhosen valittelee olevansa ahtaalla puutarhanhoidosta aiheutuneiden velkojen takia ja anoo kenraalikuvernööriltä lainaa velkojensa kattamiseen. Samalla hän kuitenkin alleviivaa puutarhansa arvoa viittaamalla puutarhanäyttelyssä voittamaansa kultamitaliin. Lisäksi Korhonen kertoo etsivänsä puutarhalleen venäjänuskoista ostajaa [sic!] ja toteaa myyntipyrkimyksen johtuvan hänen halustaan keskittyä tulevaan toimeensa – eli ilmeisesti virkavallan avustamiseen. Näillä maininnoillaan tarhuri epäilemättä tahtoi hälventää epäilyksiä siitä, että puutarhan myynti ja yhteistyö venäläishallinnon kanssa johtuivat rahavaikeuksista.

Abel Korhosen hakeutumiseen venäläisen virkavallan avustajaksi saattoi vaikuttaa myös hänen poliisitaustansa. Entisenä konstaapelina hänellä oli tuntumaa venäläisviranomaisten kanssa asioimiseen ja osaamista kansalaisten valvonnassa. Ammatillisen taustansa vuoksi Korhonen oli myös venäläisen virkavallan näkökulmasta otollinen värvättävä, sillä hänen voitiin olettaa välittävän merkityksellistä informaatiota ja osaavan pitää suunsa kiinni. Vaikka venäläishallinto epäili routavuosina kasvavassa määrin suomalaisen paikallispoliisin poliittista luotettavuutta, saattoi se silti odottaa poliisien olevan satunnaisia kansalaisia lojaalimpia hallitusvallalle.

Korhonen pyrkii kirjeessään alleviivaamaan Venäjää kohtaan tuntemansa uskollisuuden syvyyttä ulottamalla lojaaliutensa juuret aina 1860-luvun nälkävuosiin saakka. Hänen mukaansa

”jollei Rakas ja Hyvä Venäjän Valtio, olisi antanut siunattua lepää, ja Oravalta otettiin männyn kuorien lisäksi, joilla siitten veteli taikina alustettiin, niin ilman sitä apua, minä ja moni muukin, olisimme kuolleet – hiutuvaan nälkään, joka on totinen tosi”.

Nälkävuosien kokemuksiin viittaaminen oli ovela retorinen keino kenraalikuvernöörin myötämielisyyden herättämiseen, mutta se tuskin peitti näkyvistä Korhosen lojaaliuden takana piileviä taloudellisia intressejä. Silti hedelmätarhurin yhteydenpitoa virkavaltaan saattavat yhtä lailla selittää aatteelliset motiivit. Iäkkään Korhosen maailmankuva oli 1800-luvulla muovautunut fennomaanisessa ilmapiirissä, jota sävytti suomen kielen aseman vahvistamispyrkimysten ohella vahva lojaalius keisarivaltaa kohtaan. Korhosen kohdalla routavuosien valtiollinen kriisi ei riittänyt murtamaan tämän lojaaliuden perustaa, vaan hän oli päinvastoin valmis jopa tiivistämään henkilökohtaista sidettään venäläishallintoon. Eikä Korhonen ollut tässä suhteessa ainoa lajissaan, vaikka kansallinen historiankirjoitus on mieluusti sivuuttanut ”lojalistien” olemassaolon.

Avoimeksi Korhosen tapauksessa jää vain se, kuinka syvää hänen yhteistyönsä venäläisen virkavallan kanssa lopulta oli. Käyttikö virkavalta hedelmätarhuria lopulta aktiivisesti agenttinaan vai jäikö se vain tarhurin omaksi toiveeksi? Olen taipuvainen veikkaamaan jälkimmäistä, sillä muussa tapauksessa hänen santarmille tekemistään palveluksista olisi jäänyt enemmän jälkiä.

Kirjallisuutta:

K. Hellman 1900: Korholan hedelmäpuutarha Valkealassa. Pellervo 12 (1.12.1900), 375-379.

Tuomas Hoppu 2005: Historian unohtamat. Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914-1918. SKS, Helsinki.

Sami Suodenjoki 2016: Keisarille uskolliset soraäänet. Ilmiantajat kansallisen historiakuvan haastajina. Teoksessa Irma Sulkunen, Marjaana Niemi & Sari Katajala-Peltomaa: Usko, tiede ja historiankirjoitus. Suomalaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle. SKS, Helsinki, 428-463.

 

Ilmiantopalveluita pitää kehittää huolellisesti – ne myös lisäävät perättömiä ilmoituksia

Useat viranomaiset ovat viime vuosina avanneet kansalaisille suunnattuja sähköisiä vinkkipalveluita. Esimerkiksi poliisin, Tullin sekä Kilpailu- ja kuluttajaviraston käyttöön ottamat verkkolomakkeet tarjoavat kansalaisille entistä helpomman tavan raportoida havaitsemistaan väärinkäytöksistä.

Vihjelomakkeiden käyttöönotto on lisännyt viranomaisten vastaanottamien ilmiantojen määrää merkittävästi. Verohallinto tiedotti helmikuussa, että sille on tullut vuodessa lähes 11 000 ilmiantoa verovilppiepäilyistä. (ks. YLEn juttu 2.2.2016).

Helppokäyttöisyyden ohella verkkolomakkeiden suosiota lisää se, että ne mahdollistavat ilmiannon tekemisen nimettömästi. Samalla on kuitenkin alettu yhä enemmän keskustella ilmiantajien motiivien pyyteettömyydestä. Lehdissä ja sosiaalisessa mediassa on epäilty, että ilmiantamisen kynnyksen madaltaminen lietsoo kaunan ja kateuden aiheuttamia perättömiä ilmoituksia.

Keskustelu ilmiantojen ristiriitaisuudesta ei ole uusi ilmiö, vaan se jatkaa kauas historiaan ulottuvaa debattia. Ilmiantaminen edustaa kansalaishyvettä ja -velvollisuutta, joka edistää vääryyksien paljastumista ja palvelee näin yhteistä hyvää.

Historioitsija Pierre Rosanvallon katsoo ilmiantojen olevan keskeinen osa vastademokratiaa: ne ovat kansalaisten keino valvoa vallankäyttöä ja korjata sen häiriöitä.

Toisaalta ilmiannolla on hyvin kielteinen kaiku. Sitä on pidetty moraalisesti arveluttavana ja kansalaisten keskinäistä luottamusta murentavana tekona. Mielikuvaa on vahvistanut ilmiantamisen yhteys totalitarismiin, esimerkiksi Stasin tai KGB:n harjoittamaan kansalaisten valvontaan ja vakoiluun.

Suomen kielen sanaa ilmianto käytetään useissa yhteyksissä. Sana voi viitata yksityishenkilöiden viranomaisille tekemiin, toisten henkilöiden toiminnan laittomuutta koskeviin ilmoituksiin. Se voi tarkoittaa myös niin sanottuja whistleblowing-paljastuksia eli viranomaisten tai liikeyritysten työntekijöiden tekemiä tietovuotoja, jotka koskevat työnantajan toimintaa.

Lisäksi ilmiantajaksi voidaan luonnehtia viranomaisen värväämää henkilöä, joka välittää värvääjälleen tietoa toistuvasti, usein palkkiota vastaan. Tällaista ilmiantajatyyppiä nimitetään akateemisessa tutkimuksessa joskus ”tiedottajaksi”, slangissa taas ”vasikaksi” tai ”kalviksi”.

Suomen kielen ilmianto-sanan historia ulottuu ainakin 1600-luvulle. Sanan käyttö kuitenkin yleistyi merkittävästi 1900-luvun alun sortokausina, jolloin venäläishallinto tehosti poliisivalvontaa ja rajoitti suomalaisten kansalaisvapauksia (ks. kuvio alla). Suomalaisessa lehdistössä raportoitiin tuolloin laajasti kenraalikuvernöörille ja santarmeille tehdyistä ilmiannoista, joita pidettiin kansalaisten antautumisena sortovallan palvelukseen.

ilmianto_lehdissa_1870_1910

Kuvaaja kertoo, kuinka monesti ilmianto-johdannaisia sanoja esiintyi miljoonaa sanaa kohden lehtiaineistossa. Kuvion laatimisessa on käytetty Ruotsin kielipankin kehittämää Korp-hakuohjelmaa.

Ilmiantamisen hyväksyttävyydestä käyty keskustelu liittyy kysymykseen kansalaisvelvollisuuksien laajuudesta. Suhtautuminen ilmiantoihin kertoo, millaiseen tärkeysjärjestykseen asetamme lojaaliutemme yhtäältä lähimmäisiämme ja toisaalta valtiota kohtaan, kun näiden intressit ajautuvat törmäyskurssille.

Jos kansalainen kyseenalaistaa virkavallan toimintatavat, hän todennäköisesti myös helpommin tuomitsee henkilöt, jotka välittävät viranomaiselle toisia kansalaisia vahingoittavaa informaatiota. Valtiovaltaan luottavalla kansalaisella taas on enemmän syitä katsoa, että ilmianto on kansalaisvelvollisuus.

On selvää, että ilmiantojen lähettämistä helpottava tekniikka ja ilmiantajan mahdollisuus salata henkilöllisyytensä innostavat kansalaisia raportoimaan väärinkäytöksistä. Samalla yleistyvät myös aiheettomat ilmiannot, jotka kuormittavat viranomaisia ja herättävät kysymyksiä ilmiantajien tarkoitusperistä.

Ilmiantojen perusteella käynnistetyistä jatkotoimista voi lisäksi koitua perusteetonta haittaa esimerkiksi yrittäjille. Tästä vaarasta herätti aiheellista keskustelua poliisin viimesyksyinen kampanja, jossa kansalaisilta pyydettiin ilmoituksia ”epäilyttävän halvoista” pizzoista (ks.YLEn juttu 10.2.2016).

Lieveilmiöistään huolimatta vihjepalvelut ovat tarpeellisia kansalaisyhteiskunnalle. Niitä kehitettäessä on kuitenkin syytä varmistaa, ettei viranomaisten vastaanottavaisuus ilmiannoille uhkaa kansalaisten oikeusturvaa tai edistä valvonnan kohdistumista valikoituihin väestöryhmiin.

 

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 25.3.2016.

Lisää aiheesta:

Ilmiantajia ja urkkijoita, maria.lahteenmaki.blog 3.6.2016.

Yksinkertainen keino riehaannutti suomalaiset ilmiantamaan verovilppejä. Kauppalehti 4.4.2016.

 

Queenslandin utopiaa mainostamassa

Lohjan pitäjässä liikuskeli marraskuussa 1899 salaperäinen kulkija viettelemässä tilattomia siirtolaisiksi. Kulkija ylisti Australian Queenslandia suomalaisten luvatuksi maaksi ja sai eräät torpparit vakavasti suunnittelemaan kotimaansa hylkäämistä. Viettelijän puheet eivät kuitenkaan tehonneet lohjalaiseen räätälin vaimoon Matilda Grönqvistiin (1863-1903), joka oli itseoppinut perinteenkerääjä ja kirjeenvaihdossa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa. Grönqvist lähetti saman vuoden lopulla SKS:lle kuvauksen, jossa hän purki elävästi yllyttäjän itselleen aiheuttamaa traumaa.

Grönqvistin lähettämä kuvaus tilattomia maanitelleesta kulkijasta on kiintoisa, koska samaan aikaan Queensland oli myös lehtijulkisuudessa näkyvästi esillä siirtolaisuuden kohdealueena. Toisin kuin muu Australia, Queenslandin osavaltio ei kärsinyt 1890-luvulla syvästä talouslamasta vaan tarvitsi lisää työvoimaa. Tästä syystä osavaltion hallinto käynnisti kampanjan erityisesti maataloustyöläisten houkuttelemiseksi alueelle siirtolaisiksi. Koska tulijoita Britanniasta ei ollut tarpeeksi, hallinto suuntasi katseensa Pohjoismaihin, mistä siirtolaisia oli virrannut Queenslandiin jo edeltävinä vuosikymmeninä.

Suomalaisissa sanomalehdissä alkoi ilmestyä Queenslandia siirtomaana mainostavia ilmoituksia huhtikuussa 1899. Pian Queenslandin valtio palkkasi Suomeen myös oman siirtolaisuusasiamiehen, oululaisen asioitsijan John Antellin. Hänen nimissään ilmestyneissä lehti-ilmoituksissa kuvattiin Queenslandin tarjoamia mahdollisuuksia ja siirtolaisten kokemuksia sieltä sekä mainostettiin matkan edullisuutta. Lehtikampanjan laajuuden perusteella osavaltion hallinto oli aidon kiinnostunut suomalaissiirtolaisista.

Uusi_Suometar_1899_04_30_s2_Queensland

Ilmoitus Uudessa Suomettaressa 30.4.1899.

Queenslandin mainoskampanja osui otolliseen hetkeen, sillä poliittinen jännitys Suomen suuriruhtinaskunnassa oli omiaan lisäämään painetta siirtolaisuuteen. Edellistalvena oli maassa levinnyt huhuja, joiden mukaan Suomen oma armeija lakkautettaisiin ja suomalaiset asevelvolliset joutuisivat viisivuotiseen sotapalvelukseen Venäjälle. Näiden huhujen perustana olivat Venäjän hallituksen kaavailemat lakiuudistukset, joita vastikään virkaansa astunut kenraalikuvernööri Bobrikov osaltaan edisti. Pelko joutumisesta sotapalvelukseen Venäjälle sai lisäpontta keisarin helmikuussa 1899 antamasta manifestista, joka avasi portit entistä ankarammalle asevelvollisuuslaille. Näissä oloissa nuorten miesten siirtolaisuus näyttää lisääntyneen merkittävästi, joskaan aihetta ei ole toistaiseksi kunnolla tutkittu. Kun Queenslandin hallinto oli juuri samaan aikaan aktiivinen siirtolaisten rekrytoinnissa, osavaltio näyttäytyi houkuttelevana vaihtoehtona suomalaisnuorukaisille, etenkin kun näille luvattiin Lontoosta eteenpäin ilmainen matka.

Keväällä 1899 Queenslandin-siirtolaisuuden puolesta alkoi kampanjoida myös työväenjohtaja Matti Kurikka (1863-1915). Hän perusti toukokuussa Helsingissä Kalevan kansa -nimisen seuran, joka alkoi suunnitella suomalaisen ihanneyhteiskunnan perustamista Queenslandiin. Seuraan liittyi jopa 800 jäsentä.

Velikulta_1899_05_18_s4_Kurikka_Australiassa

Ajatus Matti Kurikasta Australiassa kiihotti aikalaisten mielikuvitusta. Pilapiirros Velikullassa 18.5.1899.

Vielä samana kesänä Kurikka itse lähti Queenslandiin tutustumaan olosuhteisiin ja valmistelemaan siirtokunnan perustamista. Tähän hän sai tukea myös osavaltion hallinnolta. Kurikan vanavedessä pitkälle laivamatkalle lähti muitakin suomalaisia. Queenslandiin vuosina 1899 ja 1900 saapuneiden suomalaissiirtolaisten kokonaismäärä tosin jäi 180:een, mikä oli varsin vähän ottaen huomioon osavaltion kampanjoinnin ja Kurikan utopian saaman näkyvyyden. Suomalaissiirtolaisten nimiä on helppo löytää esimerkiksi Queenslandiin saapuneiden siirtolaislaivojen saapumisrekistereistä, tosin usein omituisissa kirjoitusasuissa.

Matti_Meikäläinen_1899_08_04_s2_Kurikka_Kalevan kansa

Kurikan lähdölle Queenslandiin irvailtiin Matti Meikäläinen -pilalehdessä 4.8.1899.

Matilda Grönqvistin kuvauksen perusteella maatyöläisten houkuttelu ”Kvinslandiin” ei rajautunut lehti-ilmoituksiin, vaan sitä harrastivat myös maaseudulla liikkuneet yllyttäjät. Grönvist kertoo katkerana, että Lohjalle saapunut kulkija oli saanut pauloihinsa jopa hänen aviomiehensä. Räätäli Grönqvist oli luopunut siirtolaisuushaaveistaan vasta, kun Matilda oli ilmoittanut antavansa miehensä mennä ja jäävänsä lapsensa kanssa Suomeen. Matilda suhtautui vieraaseen viettelijään muutenkin voimakkaan kielteisesti, sillä hänen mukaansa tämä toi vaatteissaan syöpäläisiä, jotka sairastuttivat hänet päiväkausiksi.

Kuka tilattomia siirtolaisiksi houkutellut salaperäinen kulkija sitten oli? Tähän kysymykseen Grönqvist ei kuvauksessaan vastaa vaan toteaa ajatuksia herättävästi:

Sen miehen nimiä, joka tämän minulle teke en tahdo mainita, koska hän näyttää olevan erään yhdistyksen palveluksessa, jota minä kunnioitan. Mutta kuinka surkuteltavaa se on, että sama henkilö joka on liikkuvinaan kunniallisella toimella, sen ohella koettaa pettää isänmaataan, niin että houkuttelee herkkäuskoisia ihmisiä pois maasta. Jo aikaisemmin olen nähnyt varoituksia samasta henkilöstä sanomalehdissä, mutta en silloin luullut joutuvani mihinkään tekemisiin hänen kanssaan.

Kuvaus johdattaa spekuloimaan, oliko lohjalaisia yllyttänyt mies kenties Matti Kurikka itse. Tätä oletusta tukee maininta yllyttäjän kuulumisesta Grönqvistin kunnioittamaan yhdistykseen – voi nimittäin otaksua, että Grönqvist suhtautui työväen yhdistystoimintaan myönteisesti. Myös viittaus siihen, että samasta henkilöstä oli aiemmin ollut varoituksia sanomalehdissä, sopisi Kurikkaan, jonka nimi oli ollut taajaan kohu-otsikoissa keväästä 1899 alkaen.

Mikäli Grönqvistin maininta tapahtumien ajankohdasta pitää paikkansa, ei kulkija kuitenkaan voinut olla Kurikka. Tämä nimittäin oli marraskuussa 1899 jo saapunut Queenslandiin lähdettyään sinne elokuussa Lontoon kautta. – Ensimmäinen Kurikan raportti Queenslandista julkaistiin Työmies-lehdessä 29.11.1899.

Toinen, epätodennäköisempi vaihtoehto Grönqvistin kuvaamaksi yllyttäjäksi olisi Queenslandin mainoskampanjasta vastannut asiamies John Antell. Hän oli edeltävänä kesänä solminut yhteyden Kurikkaan ja asettunut Helsinkiin hoitamaan siirtolaisten rekrytointia. Myös Antellin toimet herättivät lehdistössä epäluuloja, sillä hänen lupauksiaan siirtolaisiksi haikaileville epäiltiin harhaanjohtaviksi. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että Antell olisi liikuskellut kiihotustöissä maaseudulla syöpäläisten täyttämissä vaatteissa. Näin ollen häntäkään ei voi osoittaa Grönqvistin kuvaamaksi kulkuriksi, vaan tämän henkilöllisyys jää arvailujen varaan.

Hamalainen_1899_10_04_s4_Queensland

Ilmoitus Hämäläisessä 4.10.1899.

Asioitsija John Antellin (1877-1928) rooli Queenslandin siirtolaisuuskampanjassa on joka tapauksessa historiallisesti kiinnostava. Antell nimittäin vaikutti myöhemmin oululaisen sanomalehti Kalevan keskeisenä taustavoimana. Hän toimi lehteä julkaisevan kirjapainoyhtiön toimitusjohtajana vuosina 1907-1908 ja johtokunnan jäsenenä pitkään tämän jälkeen.

Kiintoisaa on, että Kaleva-lehti aloitti ilmestymisensä juuri huhtikuussa 1899, jolloin myös Queensland-kampanja alkoi Suomessa. Lehden satavuotishistoriassa arvellaan jopa, että Kalevan perustaja Juho Raappana olisi saanut innoituksen lehden nimeen nimenomaan Kurikan hankkeesta perustaa Australiaan samanniminen siirtokunta. Arvelu tuskin kuitenkaan pitää paikkansa, sillä Kurikka alkoi julkisuudessa puhua Australiaan lähdöstä ja perusti Kalevan kansa -seuran vasta Kalevan näytenumeron jo ilmestyttyä.

Matilda Grönqvistin tunnevaltainen kertomus Queenslandin-yllytyksestä tuo mieleen myös vaihtoehdon, että hän keksi koko tarinan siirtolaisuuteen yllyttäneestä kulkijasta. Grönqvistin vihjailut kiihottajan henkilöllisyydestä viittaavat niin vahvasti Kurikkaan, että luultavasti yhteyden huomasivat myös kirjoituksen vastaanottajat SKS:ssa. Kenties Grönqvist halusikin kirjoituksellaan tarkoituksellisesti mustamaalata Kurikkaa, joka tuolloin oli muutenkin sanomalehdistön sylkykuppina, ja näin kohottaa profiiliaan kulttuurieliitin silmissä. Tai sitten Grönqvist vain sekoitti asioita mielessään ja aidosti luuli kulkijaa Kurikaksi.

Olennaisempaa on silti se, että Grönqvist ylipäänsä nosti Queenslandin-siirtolaisuuden SKS:lle lähettämänsä kirjoituksen aiheeksi. Tämä osoittaa kaukaisen siirtomaan herättäneen myös tavallisissa maaseudun ihmisissä aitoa kiinnostusta, olkoonkin, että Queenslandin-kuume jäi lyhytikäiseksi ilmiöksi.

Työmies_1899_10_27_s3_Laulu Kviinslannista

Pian sen jälkeen kun Matti Kurikka oli rantautunut Queenslandiin, ilmestyi Työmiehessä (27.10.1899) oheinen kohua herättänyt laulu.

 

Kirjallisuutta:

Heimo, Anne: Socialist Endeavors, Fist Presses and Pen Wars: Literacy Practices of Early Finnish Migrants in Australia. Teoksessa Ann-Catrine Edlund, Anna Kuismin & Timothy Ashplant (toim.) Reading and Writing from Below: Exploring the Margins of Modernity. Umeå University & Royal Skyttean Society, Umeå 2016, 97-113.

Heimo, Anne & Pollari, Mikko & Rajavuori, Anna & Salmesvuori, Päivi & Salmi-Niklander, Kirsti & Suodenjoki, Sami: Matti Kurikka – Profeetta omalla ja vieraalla maalla. Työväentutkimus 2015, 18-26.

Koivukangas, Olavi: Sea, Gold and Sugarcane. Attraction versus Distance. Finns in Australia 1851-1947. Institute of Migration, Turku 1986.

Makkonen, Anna (toim.): Karheita kertomuksia. Itseoppineiden elämäkertoja 1800-luvun Suomesta. SKS, Helsinki 2002.

Mikkola, Kati: Kansanrunouden kokoelmat. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.) Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. SKS, Helsinki 2013, 337-378.

Suistola, Jouni: Kaleva. Sata vuotta kansan kaikuja. Kaleva Kustannus, Oulu 1999.

 

Matilda Grönqvistin kuvausta ”Viime vuoden tapahtumia” (1899) säilytetään Grönqvistin henkilöarkistossa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa.

 

Sydänsurujen tulkki Paavo Väyrynen

Halpoina vihkosina levinneiden arkkiveisujen kulta-aika ”rahvaanmediana” päättyi 1900-luvun alussa. Arkkiveisujen suosion heikentymiselle on monia selityksiä, joista tavallisimpia ovat sanomalehtien levikin kasvu sekä rahvaan lukemistoksi tarkoitetun edullisen viihdekirjallisuuden ilmestyminen markkinoille. Roolinsa oli myös äänilevyjen yleistymisellä, joka alkoi heikentää arkkiveisujen merkitystä laulujen levittäjinä.

Aktiivisia arkkiveisujen kynäilijöitä ja kustantajia nousi silti esiin vielä 1910-luvullakin. Yksi heistä oli Paavo Väyrynen, tai Wäyrynen, kuten nimi ajan tavan mukaisesti kirjattiin veisuvihkoihin. Väyrysen kausi arkkiveisujen julkaisijana ajoittui pääasiassa ensimmäisen maailmansodan vuosiin. Hänen tiettävästi ensimmäinen veisuvihkosensa ilmestyi vuonna 1914 ja viimeinen kuusi vuotta myöhemmin.

Paavo Wäyrysen julkaisema arkkiveisuvihko "Iloisia lauluja" vuodelta 1917. Lähde: Kansalliskirjaston arkkiveisukokoelma.

Paavo Wäyrysen julkaisema arkkiveisuvihko ”Iloisia lauluja” vuodelta 1917. Lähde: Kansalliskirjaston arkkiveisukokoelma.

Väyrynen karttoi arkkiveisuissaan yhteiskunnallisuutta, eivätkä häntä kiinnostaneet myöskään onnettomuudet tai muut ajankohtaiset tapahtumat. Niinpä hänen lauluistaan on turha etsiä viitteitä Eurooppaa myllänneestä maailmansodasta, vuoden 1917 vallankumouksista tai sisällissodasta, jotka muuten olivat tuon ajan arkkiveisujen perusaiheita.

Tyypillisiä aiheita Väyrysen lauluissa olivat sydänsurut sekä merimies- ja kulkurielämä. Joissakin veisuissa ylistettiin estottomasti vapaata sukupuolielämää, kuten ”Nuoren miehen ohjelaulussa” vuodelta 1917:

En naimaan en menisi, en totta tosiaan
en vaikka mua vaatisi siihen isä ja äitikin,
kun nuoren miehen elämä se on kun hunaja
saa ottaa kenen haluaa ja itseänsä huvittaa.

Toisaalta Väyrynen kirjoitti lauluja myös parisuhteiden kariutumisesta. Ajoittain tyylilaji oli traaginen, ajoittain taas humoristinen. Jälkimmäistä tyyliä edusti ”Vanhanpojan hymni” (1920), jossa miehen parisuhde päättyi äkillisesi hänen suudeltuaan kultaansa erehdyksissään mälli suussaan:

Ja tuon yhden mällin takia,
sain vanhanpojan elon sakian.
Ei auta itku rukous,
kun kyöpeliin on matkustus,
jos mä joskus sielt’ ulos pääsen vaan
suutelen heitä kaikkia,
suutelen heitä kaikkia,
iso nuuska mälli poskessa.

Kuten monet muutkaan arkkiveisujen julkaisijat, Paavo Väyrynen ei suuresti piitannut tekijänoikeuksista vaan lainasi surutta niteisiinsä myös toisten sanoittajien tekeleitä. Väyrysen lainailun kohteeksi joutui ainakin aikakauden tunnetuin kuplettilaulaja J. Alfred Tanner. Väyrynen kustansi vuosina 1915–1917 useita lauluvihkoja, joihin hän lainasi Tannerin lauluja täydentämään omia hengentuotteitaan. Vihkojensa otsikoissa Väyrynen kyllä mainitsi Tannerin nimen, mutta ei kysynyt Tannerilta lupia laulujen julkaisemiseen saati jakanut myyntituloja tämän kanssa. Tanneria tutkinut Mikko-Olavi Seppälä päättelee, että Väyrysen on täytynyt napata laulut vihkoihinsa Tannerin ohjelmistosta korvakuulolta.

Tanner sai tarpeekseen Väyrysen toiminnasta keväällä 1917, kun tämä oli jälleen lainaillut uusimmassa arkkiveisuvihkossaan Tannerin numeroita. Väyrysen vihossa julkaistut ”Haitari-polkka” ja ”Kymmenen pientä neekeripoikaa” olivat nimittäin kappaleita, joita Tanner oli kyllä laulanut julkisesti mutta joita hän ei ollut vielä itse ehtinyt saattaa painokuntoon. Tanner kirjoitti Työmies-lehteen tiedonannon, jossa hän korosti Väyrysen julkaisseen laulut luvatta ja vieläpä kielellisesti virheellisinä. Kuplettilaulaja ilmoitti vaativansa Väyrystä lailliseen edesvastuuseen tekijänoikeusloukkauksesta ja muistutti samalla tekijänoikeuksistaan myös kirjakauppoja ja jälleenmyyjiä.

J. Alfred Tanner syytti lehti-ilmoituksessa Paavo Väyrystä laulujensa luvattomasta julkaisemisesta. Lähde: Työmies 14.4.1917.

Tannerin ja Väyrysen tekijänoikeuskiistan myöhemmät vaiheet eivät ole tiedossani. Tapaus ei toki ollut millään tavalla epätavallinen, sillä monet muutkin viisunikkarit ja -kustantajat kopioivat laulunsanoja niiden tekijöiden oikeuksista piittaamatta. J. Alfred Tanner sieppasi itsekin lauluihinsa sanoituksia muulta, muun muassa suomentamalla ruotsinkielisiä lauluja. Tällaiset juuret oli tiettävästi myös Tannerin kuuluisimmalla laululla, Kulkurin valssilla.

Paavo Väyrynen painatti ensimmäisen veisukokoelmansa omalla kustannuksellaan Lahden Sanomain Kirjapainossa. Seuraavien veisuvihkojen painopaikka oli porilainen Otto Andersinin kirjapaino, joka oli erikoistunut arkkiveisuihin ja muuhun viihdekirjallisuuteen. Painopaikan perusteella ei kuitenkaan voi tehdä johtopäätöksiä Väyrysen kotipaikasta, sillä viisunikkareille oli tavallista etsiä tekeleilleen painopaikkaa eri kaupungeista. Viisuja kustansivat mielellään erityisesti uudet kirjapainot, jotka etsivät kärkkäästi markkinatilaa ja uusia painatustöitä. Monet viisujen tekijät olivat muutenkin liikkuvia ihmisiä, jotka etsivät tuotoksilleen ostajia kiertelemällä paikkakunnalta toiselle.

Paavo Väyrysen tarkemmat henkilötiedot ovat toistaiseksi hämärän peitossa – tässäkin suhteessa hän on varsin tyypillinen arkkiveisunikkari. Mahdollisen vihjeen hänestä saattaa kuitenkin tarjota Ilkassa 29.11.1920 ilmestynyt murhauutinen. Sen mukaan Karijoen työväentalolla järjestettyihin ”laulajaisiin” oli tullut esiintyjäksi Paavo Väyrynen -niminen ”taiteilija” Vaasasta. Väyrynen oli kuitenkin riitaantunut pontikan hankinnasta erään paikkakuntalaisen kansa ja iskenyt tätä kuolettavasti puukolla rintaan. Tekonsa johdosta Väyrynen oli vangittu.

On mahdollista, että murhatyön tekijä oli sama arkkiveisunikkari Väyrynen. Tämän puolesta puhuu se, että Väyrysen veisutuotanto näyttää loppuneen vuoteen 1920. Kuvaan sopisi Väyrysen myös esiintyminen työväentalon laulajaisissa, sillä hyvin monet veisujen tekijät esittivät laulujaan julkisissa tilaisuuksissa ja samalla kaupittelivat vihkojaan. Tapauksen ja Väyrysen vaiheiden tarkempi edellyttää kuitenkin lisää arkistotyötä, esimerkiksi oikeudenkäyntiaineistoihin perehtymistä. Jospa joku tarttuisi asiaan?

 

Kirjallisuutta:

Hakapää, Jyrki: Arkkiveisut. Lauletun ja kirjallisen kohtaaminen. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.) Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. SKS, Helsinki 2013.

Hultin, Arvid: Luettelo Helsingin yliopiston kirjaston arkkikirjallisuudesta. II. Maalliset arkkiveisut. Helsingin yliopiston kirjasto, Helsinki 1931.

Seppälä, Mikko-Olavi: Hauska poika. Kuplettilaulaja J. Alfred Tanner. WSOY, Helsinki 2009.

Wäyrynen, Paavo: Humoristisia lauluja. Otto Andersin’in kirjapaino, Pori 1920.

Wäyrynen, Paavo: Iloisia lauluja. Otto Andersin’in kirjapaino, Pori 1917.

Metsäherrat kansalaisten raivon kohteena

Käsiini osui yliopiston poistokirjahyllystä Ilmari Kiannon Metsäherran herjaaja (1912), suomalaista anomus- ja ilmiantokulttuuria kuvaava romaaniklassikko. Teos on kiehtova monestakin syystä. Ensinnäkin se käsittelee ilmiantamisen käytäntöä ajankohtana, jolloin tulehtunut valtiollinen tilanne löi ilmiantamisen käsitteeseen voimakkaasti kielteisen leiman. Toiseksi teos avaa värikkäästi suomalaisen herravihan luonnetta ja 1900-luvun alun yhteiskunnallisia virtauksia. Näillä perusteilla nostan Metsäherran herjaajan jopa Punaisen viivan rinnalle Kiannon merkkiteoksena.

Metsäherran herjaajan juonta kannattelee rämsänrantalaisen tilattoman Herkko Tapion ja ylellisesti elävän ruotsinkielisen metsänhoitajan Fjalar Bergin välienselvittely. Se saa alkunsa Tapion anoessa metsänhoitajalta lupaa kruununmetsätorpan perustamiseen erääseen niemeen. Kun Tapio saapuu anomustaan esittämään, on häntä vastaan jo ehditty tehdä nimetön ilmianto metsän haaskauksesta sillä perusteella, että Tapio on merkinnyt viillolla puuhun tulevan torppansa paikan. Ilmiannon johdosta metsänhoitaja suhtautuu Tapioon jo ennakkoon kielteisesti, mikä puolestaan vahvistaa Tapion epäluuloa metsäherraa kohtaan.

Tapio pyrkii edistämään torpanrakennustaan lähettämällä anomuksia Metsähallitukselle., mutta joutuu odottamaan päätöstä vuosien ajan. Lopulta metsänhoitaja Bergin kielteisten lausuntojen ja kiusanteon vuoksi torppa jää kokonaan rakentamatta. Pahoin katkeroitunut Tapio, joka on aiemmin asunut pääkaupungissa ja osallistunut siellä työväenliikkeenkin toimintaan, ryhtyy agitaattoriksi ja aloittaa saarnaamisen metsäherroja vastaan. Tämä vie hänet vankilaan. Vankeudesta vapauduttuaan kaunaisen Tapion mielenterveys järkkyy ja lopulta hän suuntaa perheineen Amerikkaan.

Kiannon teoksessa ilmianto-termiä käytetään viittaamaan sekä yksityisten kansalaisten että virkamiesten kuten metsänhoitajien tekemiin ilmoituksiin havaitsemistaan vääryyksistä. Kianto liittää ilmiantamiseen kuitenkin myös sortokausien poliittiseen valvontaan ja näin antaa termille kielteisen sivumerkityksen. Tämä kielteinen merkitysyhteys käy ilmi esimerkiksi tilanteessa, jossa metsänhoitaja Berg kertoo paikalliselle nimismiehelle kielteisen käsityksensä Tapiosta ja viittaa tähän kohdistuneeseen ilmiantoon. Suomenkielinen nimismies kuitenkin paheksuu sitä, että metsänhoitaja arvioi Tapiota nimettömän ilmiannon perusteella. Vaikka venäläistämistoimenpiteitä ei tässä yhteydessä mainita, on ilmeistä, että nimismiehen paheksuntaa selittää nimenomaan 1900-luvun alun kohu venäläiselle virkavallalle tehdyistä poliittisista ilmiannoista.

Kauna metsäherroja kohtaan oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun Suomessa kiistatta yksi keskeinen herravihan ilmenemismuoto, varsinkin pohjoisessa Suomessa. Aihetta luotaa muun muassa Anne Ruuttula-Vasarin väitöskirja (2004), jossa sivutaan myös Kiannon romaania ja muuta metsäkonflikteja kuvaavaa kaunokirjallisuutta. Ruuttula-Vasari ei tosin pidä Kiannon romaania karrikoituine henkilöhahmoineen erityisen osuvana maalaisväestön ja metsäherrojen konfliktien kuvauksena, vaan luonnehtii teosta ennemminkin hyväksi viihteeksi. Astetta todellisuuspohjaisempana kertomuksena Ruuttula-Vasari nostaa esiin iiläisen Juhana Kokon kertomuksen Kruunun metsissä (1891), jossa kuvatut kahnaukset ”voitaisiin tarpeen vaatiessa osoittaa todella tapahtuneiksi” (s. 277). Kokon teos saikin fennomaanisessa lehdistössä runsaasti huomiota ilmestymisensä jälkeen ja vahvisti osaltaan kansalaisten kielteistä käsitystä metsähallinnosta.

Metsäherroihin kohdistuneen vihan yleisyys autonomian ajan lopun Suomessa antaa aiheen olettaa, että kansalaiset valittivat ylöspäin ahkerasti metsäherrojen toiminnasta. Omassa tutkimusaineistossani eli kansalaisten kenraalikuvernöörille lähettämissä kirjeissä Metsähallituksen virkamiehet eivät kuitenkaan nouse esiin ilmiantojen tai valitusten yleisenä aiheena. Poikkeuksena on kahden saarijärveläisen kruununmetsätorpparin kirje vuodelta 1904. Kirjeen lähettäjät Evald Lehtonen ja Herman Pahkamäki valittivat kenraalikuvernöörille elinolojensa olevan vaikeita, koska

olemme metsänherrain täydellisen mielivallan alaisia jotka voivat häätää asumuksistamme milloin vaan tahtovat Sen vuoksi emme uskalla asua maata Sillä metsäherra voi aina löytää jotakin syytä meidän häätämiseksi tai asumisemme vaikeuttamiseksi Hallanarkuus taas syntyy siitä että asumuksia ympäröi asumattomat korvet vesiperäiset suot ja nevat Niin kauvan kun olemme näissä torpissa on metsäherrain mielivallasta riippuvia ja niin kauvan kuin siis metsänhoido on etusia ja maanviljelys ainoastaan sivuseikka näillä mailla emme voi toivoa päästä edistymään tästä ikeen alaisesta asemasta[.]

Lehtonen ja Pahkamäki esittivät, että heidän tilanteensa voisi kohentua vain jos hallitus antaisi heille viljelyskelpoista maata ja tekisi heistä uudistilallisia. He valittivat kuitenkin toivonsa olevan menetetty ilman kenraalikuvernöörin apua, sillä tilattoman väestön parhaillaan valmistelema lakiehdotus kruunun metsämaiden asuttamisesta tekisi kruununmetsätorpparien elämästä entistä tukalampaa ja virkavallasta riippuvaisempaa. Lehtonen ja Pahkamäki totesivat, että

mielestämme on koko ehdotus ainoastaan herrain vehkeitä jotka eivät meidän mielestämme tarkoita muuta kuin lisätä metsäherrain lukua kaiken sen asioimisen takia mikä ehdotuksesta seuraa Todelisuudessa aikaansaattavat nämä ehdotukset kuten sanomme ainoastaan sen että kruununmailla asuminen käy meille torppareille etenkin huonompi luontoisilla mailla aivan mahdottomaksi niiden monien rajoitusten takia mikä niissä joka puolella meitä uhkaa ja metsänhoitoviranomaisille tulee tilaisuus lisätä tyhjäntoimittaja joukkoa yhä uusilla palkkaanauttijoilla[.]

Sivukruununmetsätorpparien Evald Lehtosen ja Herman Pahkamäen kirjeestä kenraalikuvernöörille 8.6.1904. Lähde: Kansallisarkisto, Kenraalikuvernöörin kanslian arkisto 1904, 2. osasto, V jaosto, akti 27/II osa.

Ote Evald Lehtosen ja Herman Pahkamäen kirjeestä kenraalikuvernöörille 8.6.1904. Lähde: Kansallisarkisto, Kenraalikuvernöörin kanslian arkisto 1904, 2. osasto, V jaosto, akti 27/II osa.

Lehtonen ja Pakkamäki kertoivat anoneensa itselleen uudistilaa jo 40–50 vuotta takaperin ja toivoivat kenraalikuvernöörin nyt tarttuvan heidän asiaansa. He korostivat pyyntönsä kohtuullisuutta toteamalla, etteivät he tarvinneet ”suuria metsäaloja tai tukkimetsää vaan anoastaan niin paljon maata ja metsää että voimme vapaina ihmisinä toimeentulla”. Kirjoittajat vetosivat myös siihen, että antamalla maata uudistiloille maanviljelys ja järkiperäinen metsänhoito edistyisivät eivätkä tukkiyhtiöt pääsisi anastamaan metsiä alueella. Lisäksi valtio välttyisi menoilta, joita yhä uusien metsänhoitoviranomaisten palkkaaminen aiheuttaisi.

Kirjeen lähettäjät toivoivat, että mikäli kenraalikuvernööri tarttuisi asiaan, tämä ei kääntyisi ”asiassa Metsäherrain puoleen sillä kokemuksesta tiedämme että nämä herrat kaikella tavalla sitä vastustavat”. Nähtävästi lähettäjät siis pelkäsivät, että yhteydenotto kenraalikuvernööriin voisi aiheuttaa heille lisää ongelmia paikallisten metsänhoitoviranomaisten kanssa. Lähettäjät korostivat vielä olevansa ”yksinkertaista työllä raskautettua kansaa”, minkä vuoksi he eivät itse kyenneet puolustautumaan virkavallalta ja saamaan ääntään kuuluviin.

Kuten sanottu, Evald Lehtosen ja Herman Pahkamäen kenraalikuvernöörille osoittamia valitus on tutkimusaineistossani likipitäen ainoa esimerkki metsäherroihin kohdistuneesta kritiikistä. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että kansalaiset käyttivät paikallisten metsänhoitoviranomaisten kritisoimiseen pääasiassa muita väyliä, kuten sanomalehtiä tai vetoamista valtiopäivämiehiin. Keskustelu metsähallinnosta kävikin kiivaana sekä valtiopäivillä että lehdistössä 1800-luvun puolivälistä pitkälle 1900-luvulle saakka, kuten Ruuttula-Vasari väitöskirjassaan selvittää. Tässä kiistelyssä venäläisviranomaisilla ei kuitenkaan näytä olleen merkittävää roolia.

Sen sijaan metsäherroihin liittyvällä debatilla ja ilmiantojen nostattamalla julkisella kohulla näyttää Kiannon romaanin perusteella olleen ilmeisiä yhtymäkohtia 1900-luvun alussa. Metsänhoitajien ilmoitukset alueellaan havaitsemistaan metsänkäyttörikoksista edustivat varmasti monille kansalaisille juuri sellaista ilmiantamisen halveksittavaa muotoa, joka rapautti kansalaisten luottamusta valtiovaltaan. Ja monet kansalaiset epäilemättä kokivat metsäherrojen harjoittaman kansalaisten kyttäämisen paljon akuutimmaksi uhaksi elämäntavalleen kuin venäläisen virkavallan lisääntyvän valvonnan.

Kirjallisuutta:

Ilmari Kianto: Metsäherran herjaaja. Otava, Helsinki 1912.

[Kyösti] Juhana Kokko: Kruunun metsissä. Werner Söderström, Porvoo 1891.

Anne Ruuttula-Vasari: Herroja on epäiltävä aina – metsäherroja yli kaiken”. Metsähallituksen ja pohjoissuomalaisten kanssakäyminen kruununmetsissä 1851–1900. Acta Universitatis Ouluensis. B Humaniora 57. Oulun yliopisto, Oulu 2004.

Lahja uudelle kenraalikuvernöörille

Vallanpitäjien kansalaisilta saama posti voi kertoa jotakin olennaista suuren yleisön tavasta suhtautua vallanpitäjään. Esimerkiksi 1900-luvun tunnetuimmat diktaattorit vastaanottivat kansalaisilta tavanomaisten anomusten ja valitusten ohella runsaasti runoja, onnentoivotuksia, rakkaudentunnustuksia – ja lahjoja. Postin henkilökohtaisuus ja intiimiys ilmensivät kansalaisten tapaa mieltää Mussolinin ja Hitlerin kaltaiset valtionjohtajat helposti lähestyttäviksi ja rakastettaviksi kansakunnan isähahmoiksi. (Ks. Eberle 2012; Duggan 2013.)

Mussolinin ja Hitlerin saamien yhteydenottojen kirjoon verrattuna Suomen kenraalikuvernöörien Venäjän vallan ajan lopulla kansalaisilta vastaanottama posti oli huomattavan yksipuolista. Vaikka kirjeet olivat pääsääntöisesti uskollisuuden ja kunnioituksen ilmausten läpäisemiä, niistä puuttui miltei kokonaan diktaattorien saamien viestien intiimi ulottuvuus. Nikolai Bobrikov ei siis saanut rakkauskirjeitä, eivätkä kansalaiset muistaneet häntä myöskään henkilökohtaisilla lahjoilla.

Sen sijaan Bobrikovin jälkeen kenraalikuvernööriksi nimetty Ivan Obolenski sai heti virkakautensa aluksi poikkeuksellisen kirjeen Tampereelta. Kirjeen lähetti Viikinsaaren vartija Vilhelm Mäkelin, joka kuvasi itseään seuraavasti:

”Minä olen lähes 60 vuoden vanha suutarin ammatin harjoittaja. Mutta kun toinen käteni on siksi vioittunut, etten voi tehdä entistä ammattiani, koska siinä työssä ovat molemmat kädet välttämättömät ja koska olen köyhä, niin sentähden olen ollut vartijan toimessa.”

Ensimmäinen sivu Vilhelm Mäkelinin kirjeestä kenraalikuvernöörille 8.7.1904. Lähde: KA, KKK 1904, V jaosto, akti 27, I osa.

Vilhelm Mäkelinin kirje kenraalikuvernöörille 8.7.1904. Lähde: KA, KKK 1904, V jaosto, akti 27, I osa.

Toinen sivu Vilhelm Mäkelinin kirjeestä kenraalikuvernöörille.

Mäkelin oli kirjoittajana ilmeisen harjaantunut ja tunsi erinomaisesti ylempiarvoiselle henkilölle osoitetun virallisen kirjeen laatimisen periaatteet. Myös Mäkelinin käsiala oli huomattavan siisti. Tähän vaikutti varmasti hänen suutaritaustansa. Tarkkaan käsityöhön tottuneena hänen hienomotoriikkansa oli lähtökohtaisesti parempi kuin raskaan ruumiillisen työn tekijöillä, minkä vuoksi kirjaimet piirtyivät paperille sujuvasti.

Käsityöläisten yhteiskunnallista aktiivisuutta käsittelevässä tutkimuksessa on korostettu, että käsityöläiset olivat ylipäänsä muita työläisiä taipuvaisempia itsensä sivistämiseen ja kirjallisiin harrastuksiin. Käsityöläisiä leimasi myös halu organisoitumiseen, yhteisten asioiden ajamiseen ja politikointiin, sillä heillä oli laajat yhteydet niin paikallisyhteisön sisällä kuin sen ulkopuolelle. Suutarien älyllisiä harrastuksia selitti heidän työnsä hiljainen ja osin rutiininomainen luonne, joka mahdollisti samanaikaisen ajattelun, tarkkailun ja keskustelun. Lisäksi suutarit olivat työnsä puolesta luontevasti läsnä kaduilla, toreilla ja tapahtumissa, missä ajatusten välittyminen ja kollektiivisen toiminnan käynnistäminen kävi helposti. Suutarien ja muiden käsityöläisten yhteiskunnallista aktiivisuutta heijastavat myös kenraalikuvernöörille saapuneet kirjeet, joiden lähettäjäkunnassa käsityöläiset olivat hyvin edustettuina.

Vilhelm Mäkelin ei kirjeen kirjoitushetkellä kuitenkaan ollut enää suutari. Kuten hän itse selitti, työkykynsä menetettyään hän oli ryhtynyt hankkimaan toimeentulonsa vartioimalla tamperelaisten virkistyspaikkana tunnettua Viikinsaarta. Hän itse näyttää mieltäneen suutarista vartijaksi siirtymisen sosiaaliseksi vajoamiseksi. Kertomalla kenraalikuvernöörille suutaritaustastaan Mäkelin näyttääkin pyrkineen ylläpitämään arvostamaansa käsityöläisidentiteettiä.

Mäkelinin kirjeen varsinaisena aiheena oli se, että hän kertoi haluavansa lahjoittaa kenraalikuvernöörille kolme esinettä, joista hän kertoi näin:

”olen iltapuhteilla ruvennut ainoastaan veitsellä vuoleksimaan ja kaivertamaan puusta pieniä esineitä ja pyydän nyt lähettää Teidän Ylhäisyydellenne nähtäväksi kirjoitustelineen, mustepöntön ja paperiveitsen. Tuo teline siihen kuuluvine välipuineen, renkaineen, kannatinpuineen ja kaikkineen on yhtä ainoata visapölkkyä ja niin veistetty että kaikki on pysynyt yhtenä kappaleena.

Pyydän syvimmällä nöyryyden kunnioituksella, että Teidän Ylhäisyytenne suvaitsisi ottaa minulta vastaan tämän halvan esineen lahjaksi kunnioituksen osoitteena.”

Mäkelin ei kirjeessään tarkemmin perustele motiivejaan kirjeen ja siihen liittyvän lahjan lähettämiseen. Mitä hänen motiivinsa siis mahtoivat olla? Tätä voidaan pohtia ottamalla vertailukohteeksi Maarten Van Ginderachterin havainnot anomuskirjeistä, joita kansalaiset lähettivät Belgian kuningasperheelle samoina vuosina. Belgialaisille alaluokkaisille kirjoittajille oli varsin tyypillistä, että he eivät kirjeessään ilmaisseet tarkasti sitä, mitä he halusivat vastaanottajan tekevän hyväkseen. Jotkut eivät esittäneet mitään suoraa pyyntöä vaan tyytyivät vain kuvaamaan hädänalaisen tilansa ja jättivät vastaanottajan harkittavaksi, mitä heidän asialleen pitäisi tehdä. Sen sijaan keski- ja yläluokkaiset kirjoittajat pyysivät tavallisesti suoraan tiettyä rahasummaa lahjoituksena tai muuta vastaanottajan konkreettista puuttumista tilanteeseensa. (Van Ginderachter, 230.)

Van Ginderachterin (230-232) mukaan alaluokkaisten henkilöiden lähettämät kirjeet olivat ylipäänsä vähäsanaisia verrattuna ylempiluokkaisten kirjoittajien kaunopuheisuuteen. Keskiluokkaan kuuluvat lähettäjät koristelivat kirjeitään tyypillisesti vakuuttelemalla hyveellisyyttään ja isänmaallisuuttaan sekä käyttämällä korostuneen kunnioittavaa ja nöyrää kieltää. Keskiluokkaisille lähettäjille ja ”työläisaristokratiaa” edustaville käsityöläisille oli tavanomaista myös kuvata itseään ”alhaiseksi” ja ”pieneksi” ja näin korostaa vähäpätöisyyttään suhteessa kuninkaallisten valtavaan mahtiin. Alaluokkaisimpien kirjoittajien teksteistä tällainen kuvasto sitä vastoin puuttui kokonaan, ehkä siksi, että he hallitsivat kirjoittamisen normit keskimäärin heikommin kuin ylempiluokkaiset kynäilijät.

Nämä havainnot ovat kiinnostavia Mäkelinin kirjettä ajatellen, sillä suutarimestarina Mäkelin lukeutui nimenomaan työläisaristokratiaan, joka erottui ammattitaidottomasta työväestöstä myös kirjallisilla valmiuksillaan. Siksi Mäkelin asemoi kirjeensä aluksi itsensä sujuvasti ”vähäpätöiseksi Suomen kansalaiseksi” ja pyysi ”syvimmällä nöyryydellä” anteeksi sitä, että rohkeni lähestyä kenraalikuvernööriä.

Mäkelinin kirjeen ja lahjoituksen näennäistä pyyteettömyyttä voisi tulkita niin, että hän yksinkertaisesti arasteli pyytää konkreettista apua kenraalikuvernööriltä. Jos näin oli, hän ehkä laskelmoi, että yksinkertaisesti kuvaamalla tilannettaan ja lähettämällä lahjan hän herättäisi kenraalikuvernöörin sympatian ja auttamishalun. Toinen vaihtoehto on, että Mäkelin ei todellakaan halunnut itselleen mitään apua kenraalikuvernööriltä vaan tavoitteli tämän myötämielisyyden herättämisellä jotain muuta. Jos näin oli, mihin Mäkelin oikeastaan pyri?

Tämä kysymys palautuu yhteen tutkimukseni ydinajatuksista: kirjeiden lähettäjien motiivien hahmottamiseksi on välttämätöntä syventyä heidän henkilöhistoriaansa ja toimintaympäristöönsä. Tällainen syventyminen on puolestaan mahdollista ainoastaan irtautumalla pelkästä kirjeiden lukemisesta ja tukeutumalla muihin lähteisiin, joiden avulla menneisyyden ihmisen toimintaan ja elinympäristöön voi päästä kiinni. Toisin sanottuna on jäljitettävä, mitä jälkiä Vilhelm Mäkelinistä on oikeastaan säilynyt historiallisissa lähdeaineistoissa, ja voivatko nämä jäljet tarjota uusia mahdollisuuksia tulkita hänen kirjettään kenraalikuvernöörille?

Mäkelinin kirjeessään mainitsemien henkilötietojen valossa hänet on suhteellisen helppo jäljittää väestöhistoriallisista lähteistä. Rippi- ja henkikirjoja seuraamalla käy ilmi, että Mäkelin oli syntynyt 24.3.1849 Kankaanpäässä Mäntysalon talon maille Multisillan torppaan. Asuttuaan lapsuutensa vanhempiensa taloudessa hän muutti vuonna 1867 Kristiinankaupunkiin, todennäköisesti töitä hakeakseen ja kenties maata koettelevan nälänhädän työntämänä. 1870-luvun alussa Mäkelin siirtyi Tampereelle, missä hänen nimensä pulpahtaa pian esiin myös sanomalehdessä. Tampereen Sanomien ilmoituksessa Mäkelin mainosti avanneensa suutarinverstaan Polttimonkadun (nykyisen Puuvillatehtaankadun) varteen joulukuussa 1874. Jo tuolloin tituleerasi itseään suutarimestariksi, mikä viittaa hänen saaneen mestarinkirjan ja katsoneen itsensä täysin oppineeksi ammatinharjoittajaksi.

Vilhelm Mäkelinin ilmoitus Tampereen Sanomissa 22.12.1874.

Lehtiuutisten perusteella Mäkelin näyttää harjoittaneen suutarin ammattia Tampereella menestyksekkäästi tai ainakin pyörittäneen verstastaan pitkäjänteisesti, sillä hän haki toistuvasti palvelukseensa työntekijöitä. Mäkelinin nauttimasta ammatillisesta arvostuksesta kertoo myös Tampereen jalkineammattiyhdistyksen hänelle vuonna 1898 antama lahja, josta suutari kiitti yleisönosastokirjoituksessa. Toisaalta Mäkelin korosti lehti-ilmoituksissaan halpoja hintojaan ja valmiuttaan kaikenlaisiin suutarin töihin. Vuonna 1892 hän pyysi ”armeliaita ihmisiä” tuomaan hänelle töitä, koska hänellä oli ”harvinaisen monilukuinen pieni perhe” elätettävänä. Ilmoituksen sävystä päätellen Mäkelinin perheen toimeentulo oli siis ainakin tuolloin tiukassa.

”Vanhin ja hyvin tunnettu suutari Tampereella” ilmoitti säännöllisesti palveluksistaan sanomalehdissä, kuten Tampereen Uutisissa 13.7.1892.

Juuri perhesuhteet tarjoavat tärkeimmän avaimen Mäkelinin lähettämän kirjeen tulkitsemiseen. Rippikirjat nimittäin paljastavat, että yksi Vilhelm Mäkelinin lapsista oli Yrjö Mäkelin, josta tuli 1890-luvun lopulla yksi suomalaisen työväenliikkeen johtohahmoista. Yrjö Mäkelin oli myös vakaumuksellinen patriootti, joka osallistui 1900-luvun alussa maanalaisen perustuslaillisen vastarintaorganisaation kagaalin toimintaan. Tämä asettaa Vilhelm Mäkelinin kenraalikuvernöörille osoittaman kirjeen aivan uuteen tulkintakehikkoon. On kysyttävä, vaikuttiko Yrjö Mäkelinin poliittinen aktiivisuus jollakin tavoin hänen isänsä päätökseen lähestyä venäläistä virkavaltaa ja tapaan rakentaa kirjeessään omakuvaansa.

Yrjö Mäkelinistä kirjoitetut elämäkerrat valaisevat osaltaan hänen lapsuutensa perheoloja ja myös isä-Vilhelmin eli Vilhon persoonallisuutta. Elämäkertojen mukaan Mäkelin perhe oli työläisperheeksi valistunut, sillä Vilhelm Mäkelin muun muassa tilasi jatkuvasti sanomalehteä. Muistitietojen mukaan Vilhelm myös kritisoi kärkkäästi vallanpitäjien politiikkaa ja kuului Tampereen suutarien ammattiyhdistykseen sen perustamisesta saakka. Hänen mukanaan myös Yrjö-poika tempautui 15-vuotiaana ammattiyhdistystoimintaan ja sitä kautta työväenliikkeeseen. (Kanerva 1943, 164-167; Salkola 1967a, 11; Tanni 2008, 10-13.)

Vilhelm Mäkelin joutui lopettamaan työnsä suutarina vuonna 1895, mahdollisesti kirjeessään mainitsemansa käsivammansa johdosta tai taloudellisiin vaikeuksiin kyllästyneenä. Tämän jälkeen hän toimi Tampereen kaupungin palkkaamana vartijana Viikinsaaressa aina vuoteen 1920 saakka. Vilhon ja hänen Pauliina-vaimonsa asuntona toimi huvila, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö. (Salkola 1967b; Kanerva 1943, 164.) Näin ollen Mäkelinin elinolot olivat hänen myöhäisvuosinaan lopulta varsin turvatut taloudellisesti, eikä työ vartijana ollut erityisen vaativaa. Tähän viittasi myös Mäkelin itse, kun hän mielipidekirjoituksessaan luonnehti tointaan ”vähäpätöiseksi” vuonna 1898. Näillä seikoilla on merkitystä myös pohdittaessa syitä Mäkelinin päätökselle lähestyä kenraalikuvernööriä. Ainakaan selittävänä tekijänä ei siis ollut toimeentulon epävarmuus, vaan pikemminkin lisääntynyt vapaa-aika, joka mahdollisti puhdetyöt ja yhteiskunnallisen tilanteen pohdiskelun. Tälle pohdiskelulle antoivat aihetta Suomen ja Venäjän suhteen kriisiytyminen sekä työväenliikkeen nousu, jossa hänen poikansa Yrjö Mäkelin näytteli näkyvää roolia.

Valvojan talo Viikinsaaressa 1900-luvun alussa. Kuva: Berndt Blom, Vapriikin kuva-arkiston Siiri-tietokanta.

Valvojan talo Viikinsaaressa 1900-luvun alussa. Kuva: Berndt Blom, Vapriikin kuva-arkiston Siiri-tietokanta.

Vilhelm Mäkelinin lähettäessä kirjeensä Obolenskille heinäkuussa 1904 oli Yrjö Mäkelin itse asiassa poliittisen uransa huipulla. Hän oli saavuttanut mainetta muun muassa äänioikeusjulistuksellaan, jonka hän esitti sosiaalidemokraattisen puolueen Forssan puoluekokouksessa elokuussa 1903. Lisäksi hän toimi sosiaalidemokraattien äänenkannattajan Kansan Lehden päätoimittajana ja viljeli radikaalia luokkataisteluretoriikkaa kiertävänä agitaattorina. Samaan aikaan Mäkelin järjesteli asevelvollisuuskutsuntalakkoja Tampereen seudun kagaalin jäsenenä ja pyrki aktivoimaan työväestöä vastustamaan venäläisen virkavallan toimia. Näistä poikansa hankkeista myös Vilhelm Mäkelin oli varmasti jossain määrin tietoinen. Näin ollen ei ole mahdotonta, että hänen kirjeensä uudelle kenraalikuvernöörille oli jonkinlainen reaktio hänen poikansa toimintaan.

Yrjö Mäkelinin elämäkertojen valossa myös isä-Mäkelin oli aatteiltaan isänmaallinen ja opetti lapsiaan kunnioittamaan ja puolustamaan Suomen lakeja ja oikeuksia. Veikko Kanervan (1943, 165) mukaan Mäkelinin perheessä vallitsi suorastaan keisarivallalle vihamielinen ilmapiiri. Isä-Mäkelinin väitetään Bobrikovin murhan jälkeen jopa hankkineen kotiinsa Eugen Schaumanin kuvan ja laittaneen sen eteen kesällä kukkasia. Kun ottaa huomioon Yrjö Mäkelinin tuonaikaiset kagaaliyhteydet, eivät nämä kuvaukset hänen kotioloistaan välttämättä ole perättömiä, vaikka ne onkin laadittu vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja niiden sävy on Mäkelinin julkikuvaa kiillottava.

Jos Vilhelm Mäkelin todella jakoi näin näkyvästi poikansa perustuslailliset katsomukset, voi hänen lahjansa Obolenskille tulkita nimenomaan Bobrikovin politiikan hienovaraiseksi kritiikiksi. Ehkä Vilhelm Mäkelin arveli, että lahjansa ja kirjeensä avulla hän voisi herättää uudessa kenraalikuvernöörissä myötämielisyyttä suomalaista kansaa kohtaan ja siten saada tämän irtisanoutumaan edeltäjänsä yhtenäistämispolitiikasta. Jos näin oli, Vilhelm Mäkelinin tavaralahjat Obolenskille olivat mitä suurimmassa määrin poliittisen vaikuttamisen välineitä. Tämä vaihtoehto on huomattavasti uskottavampi kuin väite siitä, että Mäkelin lahja oli täysin epäpoliittinen tai että se oli osoitus lähettäjänsä varauksettomasta tuesta venäläishallinnolle.

On syytä huomata, että myös Yrjö Mäkelin pyrki samoihin aikoihin omalla toiminnallaan vaikuttamaan uuteen kenraalikuvernööriin. Kun Mäkelin sai tietää ruhtinas Obolenskin saapuvan vierailulle Tampereelle syyskuun alussa 1904, hän kokosi työväenyhdistyksen aktiiveista lähetystön, joka pyrki hänen johdollaan Obolenskin puheille jättääkseen tälle kirjallisen adressin. Lähetystön tapaaminen Obolenskin kanssa toteutui 5. syyskuuta Tampereen valtuuston tiloissa. Tapaamisessa Mäkelin luki suomeksi ja lääninsihteeri heti perään venäjäksi radikaalin adressin, jossa arvosteltiin kovasanaisesti kansalaisvapauksien rajoituksia ja korostettiin niiden haittaavan kansan pohjakerrosten mahdollisuuksia saattaa ajatuksensa hallitsijan tietoon. Lopuksi adressissa vedottiin kenraalikuvernööriin, jotta tämä sulkisi lähetystön toivomukset yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapauden palauttamisesta valistuneeseen harkintaansa. (Tampereen Uutiset 6.9.1904.)

Yrjö Mäkelin pilkan kohteena Kurikka-lehdessä 1.12.1905.

Yrjö Mäkelin pilkan kohteena Kurikka-lehdessä 1.12.1905.

Mäkelinin lähetystön vierailu Obolenskin luona saavutti kaikkea muuta kuin yleisen hyväksynnän työväenliikkeen piirissä. Osa liikkeen johtajista piti Mäkelinin toimintaa ”kumarrusmatkana” ja kurjana matelemisena venäläishallinnon edessä. (Ks. esim. Sos.dem. puoluekok. ptk. 1904, s. 42-68.) Viime kädessä tämä kumarrusmatka jättikin Mäkelinin maineeseen pysyvän särön, joka myöhemmin laajeni ja johti hänen syrjäyttämiseensä suomalaisen työväenliikkeen terävimmästä kärjestä. Voidaankin sanoa, että Yrjö Mäkelinin tapaaminen kenraalikuvernöörin kanssa ja Vilhelm Mäkelinin kaksi kuukautta aiemmin lähettämät kirje ja lahja edustivat keskenään samantapaista poliittisesti kiistanalaista menettelyä. Isä-Mäkelinin kirje tosin ei milloinkaan päätynyt julkisuuteen, minkä vuoksi hän välttyi samanlaisilta hännystelysyytöksiltä, joiden kohteeksi hänen poikansa joutui. Toisin kävi useille muille kenraalikuvernöörille kirjoittaneille kansanihmisille, jotka kirjeidensä paljastuttua leimautuivat sortovallan kätyreiksi.

Lähettäjän taustan vaikutus viestin vastaanottoon

Vilhelm Mäkelinin henkilöhistorian valossa on ilmeistä, että hän ei olisi lähettänyt kirjettä ja siihen liittyviä lahjoja kenraalikuvernööri Bobrikoville. Todennäköisesti Mäkelin oli tosin alkanut nikkaroida kirjoitustelinettä visapölkystä jo ennen Bobrikovin kuolemaa, mutta idea sen lahjoittamisesta kenraalikuvernöörille heräsi hänen mielessään vasta Obolenskin virkaan nimeämisen jälkeen. Ehkä Mäkelin ajatteli, ettei hänellä olisi puhdetöilleen parempaakaan käyttöä kuin yrittää ilahduttaa niiden avulla uutta ja odotettua viranhaltijaa.

Lähestyessään uutta kenraalikuvernööriä kirjeitse pian tämän virkaan astumisen jälkeen Vilhelm Mäkelin ei itse asiassa ollut mitenkään ainutlaatuinen tutkimieni kirjeiden lähettäjien joukossa. Myös eräät muut kansanihmiset näkivät kenraalikuvernöörin vaihdoksen tarjoavan otollisen hetken yhteydenottoon. Osa heistä oli pettynyt siihen, ettei Bobrikov ollut reagoinut heidän aiempiin anomuksiinsa, ja toivoi uuden viranhaltijan ryhtyvän heidän asiassaan edeltäjäänsä määrätietoisempiin toimiin. Aivan kuten Mäkelinin tapauksessa, kyse oli siis uuteen kenraalikuvernööriin kohdistetuista toiveista. Mäkelin ei kuitenkaan kirjeessään viitannut kenraalikuvernöörin vaihdokseen millään tavoin, eikä hän maininnut edes Obolenskin nimeä kirjeen alun puhuttelussa, joten hänen motiivinsa on luettava yksinomaan kirjeen rivien välistä.

On houkuttelevaa spekuloida, miten Vilhelm Mäkelinin kirje ja lahjatarjous vastaanotettiin kenraalikuvernöörin kansliassa. Sykähdyttikö iäkkään entisen suutarin yhteydenotto uutta kenraalikuvernööriä niin, että se vaikutti tämän päätökseen vierailla maakuntakiertueellaan myös Tampereella heti virkaan astumisensa jälkeen? Tai oliko kirjeen herättämän myötämielisyyden ansiosta, että Obolenski niin auliisti otti vastaan Yrjö Mäkelinin johtaman Tampereen työväestön lähetystön? Oli niin tai näin, ainakin Vilhelm Mäkelinin kirje osaltaan osoitti Obolenskille, miten toiveikkaasti suomalaiset hänen virkaan astumiseensa suhtautuivat. Samankaltaisen toiveikkuuden Obolenski kohtasi myös heti saavuttuaan Tampereelle, kun häntä vastaanotti asemalla suuri väkijoukko ja vapaapalokunnan soittokunta kunniamarsseineen. Kenraalikuvernööri Bobrikovin olisi ollut turha odottaa tamperelaisilta yhtä myönteistä vastaanottoa vuoden 1904 poliittisissa oloissa.

Pohdittaessa kenraalikuvernöörin kanslian reaktiota Mäkelinin kirjeeseen on syytä huomioida, että Vilhelm Mäkelinin sukulaisuus Yrjö Mäkelinin kanssa näyttää jääneen huomaamatta kanslian henkilökunnalta. Ainakaan kenraalikuvernöörin kanslian aktissa, johon Mäkelinin kirje on arkistoitu, ei näy mitään viitettä siitä, että kirjeen lähettäjä olisi tunnistettu työväenaktivistin isäksi. Mahdollisesti kanslian henkilökunta tyytyi vain kääntämään Mäkelinin kirjeen venäjäksi ja saattamaan sen kenraalikuvernöörin tietoon ryhtymättä enempiin jatkotoimiin. Jos näin oli, jäi kenraalikuvernöörin kanslialta käyttämättä huomattava propagandavaltti. Tieto siitä, että perustuslaillisen vastarintamiehen isä osoitti kenraalikuvernöörille kunnioitustaan vieläpä poikkeuksellisesti tavaralahjan muodossa, olisi voinut olla venäläiselle virkavallalle hyvinkin käyttökelpoinen.

Lähteissä ei näy jälkiä edes siitä, lukiko kenraalikuvernööri Obolenski Mäkelinin viestiä henkilökohtaisesti ja ottiko hän tämän lahjoituksen vastaan. On kiehtovaa ajatella, että Obolenski vastaanotti lahjoituksen ilahtuneena kuvitellen sitä osoitukseksi suomalaisen kansan lojaaliudesta mutta tietämättä sen olevan perustuslaillisen vastarintamiehen isän käsien tuotetta. Vai ounasteliko kenraalikuvernööri tai joku kanslian henkilökunnasta sittenkin mielessään, että lahjan lähettäjä saattaisi sukunimensä perusteella olla tamperelaisen työväenjohtajan sukua? Ja jos ounasteli, niin miten tämä vaikutti lahjan herättämään reaktioon? Kuten niin monet tutkimani kirjeet, Mäkelinin kirje herättää joukon jatkokysymyksiä, joihin lähdeaineisto ei tarjoa vastauksia mutta joiden pohdinta on silti tärkeää kirjeen merkityksen hahmottamiseksi.

Kirjallisuutta:

Duggan, Christopher: Fascist Voices. An Intimate History of Mussolini’s Italy. Vintage, London 2013.

Eberle, Henrik (ed.): Letters to Hitler. Polity Press, Cambridge 2012.

Kanerva, Veikko: Yrjö Mäkelin. Teoksessa Suomalaisia sosialisteja. Ensimmäinen osa. Työväen Sivistysliitto, Helsinki 1943.

Salkola, Marja-Leena: Julistaja ja poliitikko. Yrjö Mäkelinin elämä ja toiminta. Tammi, Helsinki 1967. (1967a)

Salkola, Marja-Leena: Äiti-Pauliina Mäkelin. Kansan Lehti 14.5.1967. (1967b)

Tanni, Sanna: Kisällistä työväen herättäjäksi. Yrjö Mäkelinin aika nuoruusvuosista suurlakkoon. Historian pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2008.

Van Ginderachter, Maarten: Public Transcripts of Royalism. Pauper Letters to the Belgian Royal Family (1880-1940). Teoksessa Jeroen Deploige & Gita Deneckere (toim.) Mystifying the MonarchAmsterdam University Press 2006.

Häilyvä postisalaisuus virkavaltaa lähestyvien huolena

Kansalaisten lähestyessä kirjeitse virkavaltaa heille on tärkeää voida luottaa viestinvälityksen turvallisuuteen ja luottamuksellisuuteen. Erityisen tärkeää luottamuksellisuus on silloin, kun kirje sisältää arkaluonteisia tietoja lähettäjästä tai ilmiantoja, jotka voivat vaarantaa lähettäjän aseman tai maineen omassa yhteisössään. Tällainen sisältö oli leimallista kirjeille, joita suomalaiset lähettivät postitse kenraalikuvernöörille ns. routavuosina 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Siksi onkin aihetta pohtia, millä tavoin kansalaisten viestintä kenraalikuvernöörin kanslian kanssa voi valottaa kysymyksiä viestinvälityksen luotettavuudesta ja sujuvuudesta.

Routavuosina Suomessa käytiin vilkasta keskustelua postisalaisuudesta, sillä venäläinen virkakunta pyrki tehostamaan kansalaisten valvontaa muun muassa postilähetyksiä avaamalla. Vastaava debatti postisalaisuudesta oli saanut alkunsa Britanniassa jo 1840-luvulla: siellä hallintoa alettiin kritisoida postikuorten avaamisesta sillä perusteella, että tällainen vakoilu vahingoitti yleistä luottamusta vallanpitäjiin ja rikkoi perustuslain määrittämää yksityisen omaisuuden suojaa. (Ks. Vincent 1998.) Samantapaista debattia valtiovallan oikeudesta availla kirjeitä on käyty ympäri Eurooppaa näihin päiviin asti, ja viime aikoina keskustelua viestinnän yksityisyydensuojasta ovat aktivoineet muun muassa paljastukset salaisten palveluiden harjoittamasta sähköisen viestinnän vakoilusta.

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa venäläinen hallitusvalta piti itsestään selvänä, että kumouksellista liikehdintää oli voitava torjua kirjelähetyksiä avaamalla. Kenraalikuvernööri Bobrikov vaati suomalaisia postiviranomaisia tehostamaan valvontaansa, jotta maanalaisen kirjallisuuden levittäminen postin välityksen saataisiin pysäytetyksi. (Bobrikoff 1905, 30.) Tästä syystä vuoden 1902 lopulla Suomessa määrättiin käyttöön otettavaksi Venäjällä noudatettava kontrollijärjestelmä, joka velvoitti viranomaiset avaamaan otaksuttavasti laitonta materiaalia sisältävät lähetykset. Postihallitus kuitenkin hangoitteli tätä määräystä vastaan, koska se piti rikoslain vastaisena sitä, että postivirkamies avasi, hävitti tai salasi postilähetyksiä. Määräys kuitenkin ajettiin läpi, ja postivirkailijoita kehotettiin erikseen tehostamaan salaisen kirjallisuuden valvontaa syksyllä 1903. (Leino-Kaukiainen 1984, 211–217; Pietiäinen 1988, 459–460.)

Vampulan postitoimiston hoitajan ilmianto

Kenraalikuvernöörin patistelu lisäsi paikallisten postivirkailijoiden tarkkaavaisuutta postilähetysten valvonnassa. Esimerkiksi Vampulan postitoimiston hoitaja ilmiantoi kuvernöörille mahdollisesta kielletyn kirjallisuuden levittämisestä vuonna 1903. Lähde: Turun maakunta-arkisto, Turun ja Porin lääninhallitus – Lääninkanslia, Eaf:8. Salaiset kirjeasiakirjat 1904, L. S. Wigren Turun ja Porin läänin kuvernöörille 7.2.1903.

Suomalaisten postivirkamiesten ilmeinen haluttomuus tehostaa postilähetysten valvontaa sai kenraalikuvernöörin epäilemään heidän lojaaliuttaan hallitusvaltaa kohtaan. Onkin ilmeistä, että kaikki postivirkamiehet eivät tukeneet venäläishallinnon politiikkaa ja että heidän joukossaan oli myös perustuslaillisen vastarinnan kannattajia. (Pietiäinen 1988, 464-466; Hänninen 2013, 30-31.) Tämä puolestaan oli ongelmallista sellaisten kansalaisten kannalta, jotka lähettivät kirjeitä kenraalikuvernöörille tai santarmille 1900-luvun alussa. Monet tällaisten kirjeiden lähettäjistä pelkäsivät – ilmeisen aiheellisesti – että viedessään postitoimistoon tai postipysäkille kirjeen, jonka osoitteena on kenraalikuvernöörin kanslia, voisi tieto kirjeestä vuotaa postinkäsittelijältä eteenpäin esimerkiksi paikallisille perustuslaillisille. Tämä puolestaan altistaisi kirjeiden lähettäjän perustuslaillisten vastatoimille.

Kirjeiden lähettäjillä oli syytä tuntea epäluuloja postivirkamiehiä kohtaan myös silloin, jos he sattuivat saamaan kirjeeseensä vastauksen kenraalikuvernöörin kansliasta. Jos kuoressa näkyivät kanslian leimat ja lähettäjätiedot, saattoi kirjettä käsittelevä paikallinen postivirkailija vetää siitä nopeita johtopäätöksiä ja juoruta kirjeestä eteenpäin.

Pelkoihin vuodoista antoi erityistä aihetta se, että monet kirjeiden lähettäjät joutuivat jättämään kirjeensä paikalliselle postipysäkille, jota ei hoitanut päätoiminen postivirkamies vaan paikallinen kauppias tai joku muu kansalainen sivutoimenaan. Postipysäkkien määrä oli lisääntynyt nopeasti 1890-luvulta alkaen, ja yhdessä maalaiskirjeenkantojärjestelmän kanssa ne saivat keskeisen merkityksen postinkuljetuksessa 1900-luvun alkuun mennessä. Kehitystä selitti kirjeenkirjoittajien ja sanomalehden lukijoiden määrän nopea lisääntyminen, joka pakotti valtiota laajentamaan merkittävästi postiverkostoa. (Pietiäinen 1988, 502.)

Postinkantojärjestelmän nopea laajeneminen lisäsi ymmärrettävästi myös epäkohtia, kuten kirjeiden katoamista ja lähetystä myöhästymistä. Näistä epäkohdista kirjoiteltiin hanakasti lehdissä, mikä varmasti osaltaan lisäsi kirjeiden lähettäjien epäluuloja postinkuljetusta kohtaan. Esimerkiksi Maarian pitäjästä kirjeitä lähettänyt leski Maria Sandström väitti toistuvasti, että posti oli hukannut tai jättänyt tahallisesti toimittamatta perille hänen kirjeitään kenraalikuvernöörille. (Kansallisarkisto [KA], Kenraalikuvernöörin kanslia [KKK] 1903, 2. osasto, V jaosto, akti 25.) Väitettään hän perusteli sillä, ettei kenraalikuvernööriltä ollut saapunut vastausta hänen kirjeisiinsä.

Paitsi että kirjeiden lähettäjät pelkäsivät postin hukkaavan heidän tärkeän viestinsä, jotkut olivat huolissaan siitä, pysyisikö heidän kirjeensä kenraalikuvernöörille varmasti piilossa julkisuudelta. (Esim. HMA, Hämeen lääninhallitus – Lääninkanslia, Eb:3, Saapuneet salaiset kirjeet 1903, nro 3, Oskar Mäkilä kenraalikuvernöörille 26.8.1903.) Tällainen huoli oli aiheellinen, sillä ilmiantajien nimiä vuosi jatkuvasti julkisuuteen. Käyttämäni lähteet eivät kuitenkaan suoraan osoita, että paikalliset postivirkamiehet olisivat vuotaneet ilmiantajien ja muiden virkavallalle kirjeitä lähettäneiden kansalaisten nimiä julki routavuosina. Tyypillisempi syy ilmiannon ja sen tekijän paljastumiseen oli se, että viranomaiset käynnistivät ilmiannon johdosta tutkinnan paikallistasolla. Näin kävi esimerkiksi Säkkijärvellä, mistä oli lähetetty kenraalikuvernöörille monisivuinen ilmianto keväällä 1901. Nimetön ilmianto sisälsi syytöksiä paikallispoliiseista ja paikallislehden kirjoittelusta. (KA, KKK 1901, Erikoisjaosto, Fb:45, akti 127, nimetön kirje kenraalikuvernöörille 25.4.1901.) Tieto sen lähettämisestä kuitenkin paljastui paikallislehdelle muutama viikko myöhemmin, kun läänin kuvernööri saapui Säkkijärvelle tutkimaan ilmiannon todenperäisyyttä. (Ks. Säkkijärven Sanomat 18.5.1901.)

Jotkut kenraalikuvernöörille kirjoittavat henkilöt pyrkivät varmistamaan viestinsä luottamuksellisen perillemenon välttämällä kokonaan postin käyttöä. Useat matkustivat itse Helsinkiin toimittaakseen viestinsä kenraalikuvernöörin kansliaan henkilökohtaisesti, jotkut taas värväsivät kuriirin hoitamaan välitystehtävän puolestaan.

Halu henkilökohtaiseen viestin välittämiseen ei liittynyt välttämättä pelkästään epäluuloihin postilaitosta kohtaan. Vähintään yhtä olennaista oli kansalaisten käsitys siitä, että kasvokkain kenraalikuvernöörille esitetty vetoomus oli postitettua kirjettä tehokkaampi tapa saada tämä toimimaan halutun asian puolesta. Voidaankin ajatella, että jotkut aineistoni kirjeistä oli nimenomaan kirjoitettu suullisesti esitettäväksi ja siten ne edustavat suullis-kirjallisen kommunikaation risteytymiä (ks. esim. Barton & Hamilton 1998).

Kirjelmien laatijoiden oletus kasvokkain esitetyn vetoomuksen tehokkuudesta oli varmasti hyvinkin perusteltu. Tapaamisen järjestäminen kenraalikuvernöörin kanssa ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista kuin jotkut heistä kuvittelivat. Eräät vetoajat tekivät pitkän matkan Helsinkiin vain huomatakseen, että kenraalikuvernöörin kanslian henkilöstö eväsi heidän pääsynsä kenraalikuvernöörin luo. Perusteena saattoi olla esimerkiksi se, ettei paikalla ollut tulkkia, joka olisi voinut tulkata vetoajan viestin kenraalikuvernöörille venäjäksi. Tällaiseen kohteluun joutui tyytymään esimerkiksi korpilahtelainen itsellinen Otto Seppänen, joka matkusti turhaan 300 kilometriä tavatakseen kenraalikuvernöörin vuonna 1903. (KA, KKK 1903, 2. osasto, V jaosto, akti 48, Otto Seppänen kenraalikuvernöörille, vastaanotettu 7.9.1903.)

Joillakin toisilla vetoajilla oli parempi onni, ja he todella pääsivät tapaamaan kenraalikuvernööriä kasvokkain. Isäntä ei aina ollut kovin vastaanottavainen eikä kärsivällinen näissä tapaamisissa, mutta joskus vetoaja saattoi poistua tyytyväisenä kenraalikuvernöörin luota ja postittaa jälkeenpäin tälle kiitoskirjeen hyvästä kohtelustaan. (Esim. KA, KKK 1901, Erikoisjaosto, akti 16, Juho Koskela kenraalikuvernöörille 15.3.1899 ja kenraalikuvernöörin kanslian johtajalle 18.3.1901.)

KKK1917_Fb1284_nro19_2_12b

Harvinainen esimerkki kenraalikuvernöörille lähetetyn kirjeen kuoresta vuodelta 1917. Kirje on lähetetty Rovaniemeltä, mutta kuoressa ei lue lähettäjän nimeä. Lähettäjä oli kemijärveläinen Juho Merenkallio, joka valitti paikallisten poliisiviranomaisten tekemistä vääryyksistä. Lähde: KA, KKK 1917, I osasto, Sota-ajan jaosto, akti 19:2, Juho Merenkallio kenraalikuvernöörille 20.1.1917.

Puuttuvat kuoret ja postikortit

Valitettavasti kenraalikuvernöörin kanslian arkiston akteihin ei ole säilytetty kaikkea materiaalia, joita kansalaisten kenraalikuvernöörille toimittamiin kirjelmiin sisältyi. Esimerkiksi postitettujen kirjeiden kuoria ei ole säilytetty kuin hyvin harvoissa tapauksissa. Näin ollen ei yleensä ole mahdollista selvittää, mitä kirjekuoren päälle on kirjoitettu: onko lähettäjä esimerkiksi maininnut nimensä kuoressa avoimesti vai jättänyt lähettäjätiedot kokonaan merkitsemättä salatakseen henkilöllisyytensä ulkopuolisilta? Avoimeksi jää myös se, käyttivätkö lähettäjät kirjeissään poikkeuksetta vuoden 1891 postimanifestin myötä käyttöön otettuja venäläistyyppisiä rengasmerkkejä. Vai esiintyikö kirjeissä myös suomalaisia leijonamerkkejä, joiden käyttö Suomen sisäisessä postiliikenteessä oli mahdollista vuoteen 1901 saakka. Tai oliko kuoriin jopa painettu tai liimailtu leijonavaakunoita tai muita symboleja, jotka on mahdollista tulkita poliittisiksi mielenilmauksiksi? (Ks. Poutvaara 1973; Keturi 2013.)

On syytä huomata, että vaikka useimmat lähettäjät halusivat pitää viestinsä mahdollisimman luottamuksellisina, jotkut eivät nähneet mitään aihetta salata yhteydenpitoaan kenraalikuvernööriin. He saattoivat kirjata nimensä avoimesti kirjekuoreen ja jopa peittelemättä kertoa kylillä kirjeistään. Tällaiset yksilöt saattoivat mieltää yhteydenpidon korkeimman valtiovallan kanssa keinoksi kohottaa statustaan paikallisyhteisössään tai mahdollisuudeksi ärsyttää ja pelotella paikallisia vihamiehiään tai poliittisia vastustajiaan.

Muutamat lähettäjät hyödynsivät kirjoittaessaan kenraalikuvernöörille jopa valmista postikorttipohjaa, jollainen oli käytössä Venäjän vallan ajan loppupuolella. Tällaiseen ”avoimeen kirjeeseen” (otkritoe pismo) turvautui esimerkiksi naantalilainen urkujentekijä K. G. Wikström lähestyessään kenraalikuvernööri Obolenskia lokakuussa 1905. Wikström ilmoittautuu kirjeessään halukkaaksi valmistamaan urut, jotka keisari on päättänyt lahjoittaa Koiviston kirkkoon. Kiintoisaa kirjeessä on se, että tekstipuolen vasempaan marginaaliin Wikström on lisännyt lauseen: ”Työ puhtaasti suomalaista!”. Tällä mainoslauseella lähettäjä epäilemättä halusi korostaa työnsä laatua kenraalikuvernöörille, mutta lause voidaan tulkita myös lähettäjän keinoksi ilmaista isänmaallisuuttaan, jotta hänen kirjettään ei käsitettäisi sortovallan hännystelyksi.

Wikströmin postikortti Obolenskille

Urkujentekijä K. G. Wikströmin postikortti kenraalikuvernöörille vuodelta 1905. Lähde: KA, KKK 1905, 2. osasto, V jaosto, akti 11:109.

KKK1905_Fb259_nro11_109_118

K. G. Wikströmin lähettämän postikortin osoitepuoli.

Postikortti itsessään oli vielä suhteellisen uusi keksintö 1900-luvun alussa. Ensimmäiset postikortit tulivat käyttöön Itävallassa 1860-luvulla, ja seuraavina vuosikymmeninä niiden käyttö levisi nopeasti ympäri Eurooppaa. Postikortti oli keksintönä nerokas, sillä se mahdollisti ytimekkäiden viestien lähettämisen paljon pienemmin kustannuksin verrattuna tavalliseen kirjeeseen. (Vincent 2000, 1; Edlund 2014, 144-145.) Suomessa postikorttien lähettäminen yleistyi räjähdysmäisesti nimenomaan routavuosina, sillä vuonna 1905 niitä lähetettiin jo 5,3 miljoonaa vuodessa eli kolme kertaa enemmän kuin vuonna 1900 ja kymmenen kertaa enemmän kuin vuonna 1890. Postikorttien osuus kaikista postilähetyksistä oli suurlakkovuonna jo noin 25 prosenttia. (Pietiäinen 1988, 527.) Juuri edullisemmat postikulut lienevät olleet syy siihen, miksi jotkut kansalaiset hyödynsivät postikorttia myös lähestyessään virkavaltaa.

Kuoreen suljetun kirjeen postittaminen oli kansalaisille joka tapauksessa selvästi yleisin tapa vedota virkavaltaan Venäjän vallan ajan lopun Suomessa. Mielenkiintoista on, että esimerkiksi lennätin, jonka käyttö viestinvälityksessä oli muutoin yleistynyt 1800-luvun loppupuolella, ei näytä toimineen keskeisenä välineenä kansalaisten yhteydenotoissa kenraalikuvernööriin. Tässä suhteessa Suomen suuriruhtinaskunta näyttää poikenneen esimerkiksi Palestiinasta, missä alamaiset käyttivät yleisesti myös sähkeitä lähettäessään viestejä Ottomaanivaltakunnan hallintoviranomaisille 1800-luvun lopulla (Ben-Bassat 2013).

Suomen oloissa sähkösanomien käyttöä rajoitti epäilemättä se, että lennätinasemia oli verraten harvoilla radanvarsipaikkakunnilla, kun taas postiverkko ulottui etäisempiinkin kolkkiin. Sähkeen perillemenon luottamuksellisuus oli myös astetta kyseenalaisempaa kuin suljetun kirjeen. Lisäksi sähke oli kiistatta kirjettä epämuodollisempi viestintäväline, sillä se pakotti ilmaisemaan asian lyhyemmin ja ytimekkäämmin, ilman pitkiä tervehdyksiä ja koristelevia fraaseja (Ben-Bassat 2013, 57). Tästä syystä kansalaiset ehkä vieroksuivat sen käyttöä yhteydenpidossa kenraalikuvernöörin kaltaisen korkean virkamiehen kanssa. Arvioitaessa lennättimen käytön yleisyyttä kansalaisten ja virkavallan välisessä viestinnässä on kuitenkin oltava varovainen, sillä sähkeitä ei välttämättä ole arkistoitu kenraalikuvernöörin kansliassa yhtä huolellisesti kuin kirjeitä.

Kirjallisuus:

Barton, David & Hamilton, Mary. Local Literacies. Reading and Writing in One Community. Routledge, London 1998.

Ben-Bassat, Yuval: Petitioning the Sultan. Protests and Justice in Late Ottoman Palestine 1865-1908. I.B. Tauris, London 2013.

[Bobrikoff, N.I.]: Kenraalikuvernööri Bobrikoff’in kertomus Suomen hallinnosta syyskuusta 1898 syyskuuhun 1902. Stockholm 1905.

Edlund, Ann-Catrine: Att skriva vykort. En vardaglig skriftpraktik i början av 1900-talet. Teoksessa Ann-Catrine Edlund (toim.), Att läsa och att skriva. Två vågor av vardagligt skriftbruk i Norden 1800-2000. Umeå universitet 2012, 137-160.

Hänninen, Reetta: Kansanvalistusta ja karamellipapereita. Suomalaisten passiivinen vastarinta kenraalikuvernöörin kanslian erikoisjaoston raporteissa 1900-1902. Suomen ja Pohjoismaiden historian pro gradu, Helsingin yliopisto 2013.

Keturi, Jorma 2013: Bobrikov:n aika ja postilähetykset. Postihistoriallinen yhdistys ry:n Postihistoria.info-sivusto, luettu 15.4.2015.

Leino-Kaukiainen, Pirkko: Sensuuri ja sanomalehdistö Suomessa vuosina 1891-1905. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1984.

Pietiäinen, Jukka-Pekka: Suomen postin historia 1. Posti- ja telelaitos, Helsinki 1988.

Poutvaara, Matti: Postia sortokaudelta. Sortovuosien passiivinen vastarinta postin käytössä. Gummerus, Jyväskylä 1973.

Vincent, David: The Culture of Secrecy. Britain, 1832-1998. Oxford University Press 1998.

Vincent, David: The Rise of Mass Literacy. Reading and Writing in Modern Europe. Polity, Oxford 2000.

Oppaasta vinkkejä kunnioittavan kirjeen laatimiseen

Kun esitelmöin kansanihmisten virkavallalle lähettämistä kirjeistä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, kuulen yleisöltä usein kysymyksen kirjeiden lähettäjien mahdollisista malleista. Turvautuivatko lähettäjät esimerkiksi kirjeiden kirjoitusoppaisiin, joita oli 1800-luvun lopulla saatavissa Suomessakin?

Yleensä olen vastannut kysymykseen toteamalla, että tutkimistani maaseudun ihmisistä huomattava osa oli kirjoittajina itseoppineita, eikä monellakaan ollut laajaa lukeneisuutta. Useimmat lähettäjistä seurasivat varmasti sanomalehtiä, ja kaikki olivat tutustuneet Lutherin Vähään katekismukseen kirkollisen alkeisopetuksen välityksellä, jotkut lukeneet ehkä muutakin hengellistä kirjallisuutta. En kuitenkaan usko, että tutkimieni kirjeiden lähettäjistä monikaan käytti tukenaan kirjeiden tai muiden asiakirjojen kirjoitusopasta. Todennäköisemmin malleja kirjeen muotoilemiseen hankittiin muualta, esimerkiksi sanomalehdistä, virallisista kuulutuksista tai kopioimalla toisten kirjoittamia kirjeitä (ks. Laitinen & Nordlund 2012, 72-75). Tästä huolimatta kirjoitusoppailla saattoi silti olla välillistä vaikutusta heidän tapaansa lähestyä virkavaltaa ja muotoilla viestinsä.

Asiomiskirjeiden laatimisessa opastavia kirjasia alkoi ilmestyä suomeksi 1830-luvulta lähtien, alkuvaiheessa lähinnä tiettyjen ammattikuntien käyttöön. (Nordlund 2005, 62-63.) Vuosisadan jälkipuoliskolla erilaisia kirjeen kirjoitusoppaita oli saatavilla jo useita, ja etsin kirjastosta käsiini niistä muutamia. Tarkastelemistani opaskirjoista seikkaperäisin on Ferdinand Ahlmanin toimittama Suomalainen Kirjuri, eli kauppa- ja asioimakirjeiden sekä kaikellaisen muun kirjevaihdon malleja vuodelta 1875. Toinen maininnan arvoinen teos on David Nivalaisen toimittama ”Lyhykäinen kirje-oppi. Kansakoululle ja kodille”, joka on vuodelta 1878 ja pohjautuu osittain Ahlmanin kirjaan. Nimensä mukaisesti Nivalaisen kirjanen oli tarkoitettu sekä kansakoulujen että kotien käyttöön, mutta ilman painostietoja on vaikea arvioida, kuinka laajalle se käytännössä levisi.

Sekä Ahlmanin että Nivalaisen teokset jakautuvat kahteen osaan: Alkuosassa annetaan tiiviitä ohjeita kirjeiden sisällöstä ja ulkoasusta, puhuttelutavoista sekä ja yli- ja allekirjoituksesta. Loppuosa puolestaan sisältää erityyppisten kirjeiden malleja.

Oman tutkimukseni näkökulmasta kiinnostavinta on se, millaisia ohjeita teoksissa annetaan kirjeen muotoilemisesta kenraalikuvernöörille, keisarille ja muille ylhäisille vallankäyttäjille. Vertaamalla näitä ohjeita kirjeaineistooni voin kenties päätellä jotain siitä, missä määrin kirjoitusoppaiden yhdenmukaistavat mallit olivat tavoittaneet kansanihmiset 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Vertailua varten poimin tarkasteluun aineistostani sattumanvaraisesti kymmenen kirjettä, jotka kaikki ovat eri henkilöiden lähettämiä ja suurella todennäköisyydellä lähettäjien itsensä kirjoittamia. Tarkasteltavien kirjoittajien kirjoitustaidoissa oli huomattavia eroja, mutta kaikki heistä olivat todennäköisesti saaneet vain vähän kouluopetusta.

Paperin valinta ja tilankäyttö

Antaessaan ohjeita kirjeiden ulkoasusta sekä Ahlman että Nivalainen toteavat, että kokonaisen postipaperiarkin käyttäminen on kohteliampaa kuin puolikkaan kokoisen. Lisäksi he suosittelevat käyttämään kirjoituspaperia kevyemmän postipaperin sijaan, kun kirje osoitetaan tuomioistuimelle tai virkamiehelle. Ylhäiselle henkilölle osoitettu kirje on lisäksi syytä sulkea kuoreen. Postikuori tulee sulkea punaisella lakalla, ei siis nuolemalla eli ”suulakalla”, kuten Nivalainen asian ilmaisee.

Tutkimukseni kirjeaineisto osoittaa, että ulkoasuseikkojen huomioon ottaminen ei ollut kenraalikuvernööriä lähestyville kansanihmisille itsestään selvää (taulukko 1). Useat nimittäin kynäilivät kirjeensä puolikkaille arkeille tai vieläkin pienemmille paperilapuille, luultavasti siksi, että parempia paperiarkkeja ei ollut saatavilla. Silloin kun kirjoittajana oli harjaantuneempi kynänkäyttäjä tai ulkopuolinen kirjuri, kiinnitettiin myös paperiin asianmukaista huomiota. Sen sijaan on vaikea sanoa, millaisissa kuorissa kirjeet mahdollisesti saapuivat kenraalikuvernöörin kansliaan ja miten kuoret oli suljettu, koska kuoria ei yleensä arkistoitu.

Oskar Mäkilän kirjeen ensimmäinen sivu (KKK 1904, 2. os. V jaosto, akti 27/I osa)

Syytinkitorpan poika Oskar Mäkilä aloittaa kirjeensä kirjoituspaikalla ja -päivämäärällä. Näiden jälkeen hän on jättänyt tyhjää tilaa ennen ylikirjoitusta. Sen sijaan tyhjä tila kirjeen vasemmasta laidasta puuttuu.

Sekä Ahlmanin että Nevalaisen oppaissa neuvotaan, että kirjettä aloitettaessa tulee jättää tyhjä tila paperin yläreunaan ennen ylikirjoitusta eli vastaanottajan puhuttelua. Myös ylikirjoituksen ja varsinaisen tekstin alun väliin tulee jättää tyhjiä rivejä, sitä enemmän mitä kohteliaampia halutaan olla. Kohteliaisuussyistä tyhjää tilaa on lisäksi syytä jättää tekstin lopetuksen ja kirjeen lähettäjän allekirjoituksen väliin.

Tarkasteluun valikoimieni kirjeiden lähettäjät hallitsevat tyhjän tilan käytön vaihtelevasti.  Yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat jättäneet tilaa paperin yläreunaan ennen ylikirjoitusta sekä ylikirjoituksen ja varsinaisen tekstin väliin. Osa on jättänyt tyhjää tilaa ylikirjoituksen jälkeen huomattavan paljon, mikä viittaa heidän olleen tietoisia tilankäytön kohteliaisuudesta. Sen sijaan tekstin lopetuksen ja allekirjoituksen väliin on tyhjiä rivejä jättänyt vain puolet kirjoittajista.

Oppaissa kehotetaan kirjeiden kirjoittajia jättämään myös parin sormen leveydeltä tyhjää tilaa vasempaan marginaaliin. Näin ovat tehneet kahta lukuun ottamatta kaikki tarkasteltujen kirjeiden lähettäjät. Kokonaisuutena voidaankin sanoa, että myös niukasti koulua käyneet tai itseoppineet kirjoittajat tiedostivat varsin hyvin, miltä virallisluonteisten kirjeiden tuli näyttää. Vaikka monet tinkivät paperiarkin koosta, useimmat olivat jyvällä tilankäytön ja tekstielementtien asettelun perusperiaatteista.

Kirjeiden ulkoasu ja tilankäyttö

Taulukko 1. Paperikoko, tyhjän tilan käyttö ja päiväyksen merkintä kymmenessä kenraalikuvernöörille osoitetussa esimerkkikirjeessä.

Ylhäisen vastaanottajan puhuttelu

Puhuttelutapoja koskevissa ohjeissaan Nivalainen ja Ahlman toteavat, että kauppa- ja asioimiskirjeissä vastaanottajaa puhutellaan tavanomaisimmin ”herraksi”. Kirjeen sisällä vastaanottajaa voidaan puhutella ”kunnioittavaksi herraksi”, mutta myös teitittely on sallittua riippumatta siitä, onko vastaanottaja ylhäinen vai alhainen. Teititellessä on kuitenkin muistettava kirjoittaa isolla ”Te”. Ahlman huomauttaa myös, että ylhäistä henkilöä puhuteltaessa on  ”sievää” käyttää tämän arvonimeä myös tekstin sisällä, kunhan sitä ei toistele liian usein.

Kenraalikuvernöörille kirjoitettaessa oppaat neuvovat käyttämään puhuttelua ”Teidän Ylhäisyytenne Kenraalikuvernööri”, ”Teidän Ylhäisyytenne” tai ”Teidän Jaloutenne”. Keisaria puolestaan puhutellaan kirjeen alussa nimityksellä ”Suurivaltaisin, kaikkeinarmollisin Keisari ja Suuriruhtinas”. Kirjeen sisällä keisarista käytetään nimitystä ”Teidän Keisarillinen Majesteettinne” tai ”Teidän Majesteettinne”.

Kun näitä puhutteluohjeita vertaa tarkastelemieni kirjeiden kielenkäyttöön, voi havaita useimpien kirjoittajien olleen hyvin tietoisia kenraalikuvernöörin ja keisarin puhuttelutavoista. Seitsemän kirjeen ylikirjoituksessa kenraalikuvernööriä puhutteluna on joko ”Hänen Ylhäisyytensä” tai ”Teidän Ylhäisyytenne”, joskaan ei aina isoilla kirjaimilla. Myös kirjeiden tekstiosassa kenraalikuvernööriä puhutellaan järjestäen ”ylhäisyytenä”, ei siis teititellä tai puhutella ”herrana”. Keisariin puolestaan viitataan kirjeissä ilmauksilla kuten ”Hänen Majesteettinsa”, ”Hänen Majesteettinsa Keisari” tai ”armollinen Keisarimme”. Myös tältä osin kirjoittajien kielenkäyttö siis seurailee oppaiden ohjeita pienin variaatioin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Amanda Urhosen kirjeen ylikirjoituksessa puhutteluna oli ”Suomenmaan K K Kenraarikuvernööri n n Herra Pobrigof”. Kirjaimet K K viittaavat tässä sanoihin ”Korkeasti Kunnioitettava”. Sen sijaan kirjaimet n n viittaavat todennäköisesti kirjoitusoppaissa käytettyyn lyhenteeseen kenen tahansa vastaanottajan nimestä, tyyliin: ”Jaloarvoinen ja Wapaasukuinen Herra N. N.”. Vaikuttaa siltä, että Urhonen ei ole ymmärtänyt kirjainlyhenteen ”N. N.” merkitystä, sillä hän käyttää sitä samankaltaisella tavallaan myös toisessa kirjeessään kenraalikuvernöörille (13.6.1900). On vaikea arvioida, millaisesta lähteestä Urhonen on kirjainlyhenteen kirjeeseensä napannut, mutta mahdollisesti lähteenä on ollut nimenomaan opas- tai mallikirja.

Tarkasteltavana olevat kymmenen kirjettä eivät toki tarjoa aineistossa esiintyvistä puhutteluista tyhjentävää kuvaa. Aineistosta voi nimittäin löytää kirjeitä, joista kunnioittavat puhuttelumuodot puuttuvat kokonaan  – joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti. Yhtä lailla aineistossa on kirjeitä, joissa kenraalikuvernööriä ja keisaria mairitellaan puhutteluissa suorastaan ylenpalttisesti. Kenraalikuvernöörin kohdalla runsas ylisanojen käyttö voisi viitata siihen, että Bobrikovin kaudella kenraalikuvernööri muuttui persoonattomasta hallintovirkamiehestä näkyväksi ja kaikkein tuntemaksi ylimmän vallan käyttäjäksi. Tästä syystä kirjeiden lähettäjät ehkä katsoivat, että häntä oli myös puhuteltava korostuneen nöyrästi ja ylistävästi, jopa samaan tapaan kuin keisaria. Samantapaisia viitteitä ylimpien hallintovirkamiesten rinnastamisesta keisariin on löydetty venäläisten talonpoikien anomuskirjeistä 1910-luvulta (Tutolmin 2007, 76-78).

Kenraalikuvernöörin puhuttelutavat

Kirjoittajien tavat puhutella kenraalikuvernööriä.

Suoraan asiaan vai kaunopuheisesti johdatellen

Ferdinand Ahlman ohjeistaa kirjeiden lähettäjiä aloittamaan korkeasäätyisille osoitetut kirjeensä johdatuksella ja vasta tämän jälkeen siirtymään itse asiaan. Johdatuksena voi olla esimerkiksi anteeksipyyntö siitä, että kirjoittaja rohkenee lähestyä kirjeitse. Kirjeen voi aloittaa myös toivomalla kirjeen saavan suosiollisen vastaanoton tai toteamalla, että asianhaarat ovat pakottaneet lähettäjän tarttumaan kynään.

Tarkastelemistani kirjeistä vain puolet sisältää selväpiirteisen johdatuksen. Hyvän esimerkin kenraalikuvernöörille kirjoittaneiden maaseudun ihmisten johdantolauseista tarjoaa David Jääskeläisen kirjeen alku vuodelta 1899:

”Tämä Kautta rohkenen Syvämmen nöyrimmässä Alammaisuutessa ja jumalan Kaikki valtijaan Avulla tulla teitän ylhäisyytenne tyköön valittamaan näistä asijan seikoista kuin tässä etelleen selitän[.]”

Monet muut kirjoittajat ovat jättäneet tämänkaltaiset johdattelut kirjeestään pois ja menevät suoraan asiaan eli ryhtyvät heti esittämään anomustaan tai valitustaan. Kenties he ovat yksinkertaisesti kokeneet kirjalliset taitonsa riittämättömäksi kaunopuheisiin johdatteluihin. Tai sitten kirjoittajat ovat vain noudattaneet Ahlmaninkin oppaan sisältämää ohjetta, jonka mukaan kirje on kirjoitettava ”lyhyesti ja tarkasti eikä laveilla puheilla ja tekokauniilla sanaloistolla”.

Kirjeen lopettamisesta annetaan Ahlmanin teoksessa sellainen ohje, että ylhäisemmille henkilöille kirjoitettaessa käytetään tavallisesti sellaisia kohteliaisuuslauseita kuin ”Olen alati Totiselle kunnioittamisella Herra N. N:n nöyrin palvelija” tai ”Suurella kunnioituksella kirjoitan”. Asioimakirjeissä kuitenkin riittää vain ”Kunnioituksella” ja sen perään allekirjoitus.

Tarkastelemissani kirjeissä loppulauseet ovat hyvin vaihtelevia. Useissa kirjeistä kohteliaisuuksia ei ilmaista lainkaan vaan allekirjoitusta edeltää vain maininta kirjoitusajasta ja -paikasta. Muutamassa kirjeessä sen sijaan ilmaistaan kunnioitusta enemmänkin kuin opaskirjoissa edellytetään. Esimerkiksi David Jääskeläinen kirjoittaa:

”Tätä valittaa jumalan Kaikkivaltiaan avulla ja Syvämmen Nöyryytessä ja alammaisuutessa Heinä vetellä Huhti kuun 21 P 1899”

Heikki Hakkaraisen kirjeen viimeinen sivu (KKK 1904, 2. os. V jaosto, akti 27:24)

Heikki Hakkarainen päätti kirjeensä runsaisiin kunnioituksen ja alamaisuuden osoituksiin. Allekirjoituksenaan hän käytti pelkkiä nimikirjaimiaan, mutta hänen henkilöllisyytensä oli kenraalikuvernöörin kanslian tiedossa.

Suuri vaihtelu kirjeiden aloituksissa ja lopetuksissa vihjaa kirjoittajilla olleen erilaisia käsityksiä siitä, kirjoittivatko he persoonattomalle hallintovirkamiehelle vai arvonsa tuntevalle ”diktaattorille”. Jos kirjoittaja katsoi tarpeelliseksi kuorruttaa sekä kirjeensä alut että loput nöyryyden ja uskollisuuden ilmauksin ja ylistyksin, hän epäilemättä otaksui tällaisten ilmausten saavan vastaanottajan myötämielisemmäksi sanomalleen. Osa kirjoittajista taas näyttää ajatelleen, että koruton asiatyyli tehosi vastaanottajaan parhaiten.

”Ylöspäin kirjoittamisen” ylirajaiset kaavat

Maalaisväestön kenraalikuvernöörille lähettämien kirjeiden ulkoasu ja kielenkäyttö noudattelevat lopulta yllättävänkin paljon 1870-luvun kirjeen kirjoitusoppaissa annettuja ohjeita. Vaikka kirjeiden kirjoittajista monikaan tuskin itse omisti tai oli lukenut kirjoitusoppaita, heillä oli ilmiselvästi käytössään jonkinlaisia malleja viranomaiselle osoitetun kirjeen laatimiseen. Tällaisia malleja saattoivat tarjota esimerkiksi kunnankirjurit ja muut paikalliset kirjurin toimia hoitaneet henkilöt, jotka olivat tottuneita virallisten asiakirjojen laatijoita (ks. Soikkanen 1966, 270-274). Mallien opastamana itseoppinutkin kynänkäyttäjä saattoi jättää kirjeeseensä asianmukaisesti tyhjää tilaa marginaaliin, ylikirjoituksen jälkeen ja ennen allekirjoitusta sekä käyttää oikeaoppisia puhuttelumuotoja. Sen sijaan esimerkiksi välimerkkien ja isojen kirjainten käyttöä oli itseoppineiden kynäniekkojen selvästi hankalampaa omaksua mallista, kuten aiemmassakin tutkimuksessa on havaittu (esim. Kauranen (toim.) 2009, 17).

Tarkastelemani kirjeet osoittavat 1800-1900-lukujen vaihteessa eläneillä kansanihmisillä olleen koulutustaustastaan riippumatta selvä käsitys kirjeen rakenteesta. Tämä ei sikäli ole yllättävää, että kirjeen muoto oli ollut varsin vakiintunut jo vuosisatojen ajan ympäri länsimaisen kulttuuripiirin. Martyn Lyons (2007, 25) tähdentääkin, että ajan kuluessa käsialat, paperikoot sekä kirjeiden sinetöinti- ja lähetystavat ovat muuttuneet paljon nopeammin kuin kirjeen ulkoinen muoto.

Toisaalta Stephan Elspaß (2012, 60) huomauttaa, että kirjeiden kaavamaista kielenkäyttöä on toistaiseksi tutkittu riittämättömästi. Hän peräänkuuluttaa lisää erikielisten kirjeiden tarkastelua, jotta voidaan hahmottaa, oliko  jonkinlaista yleistä eurooppalaista kirjeenvaihdossa käytettyjen fraasien varastoa olemassa 1800-luvulla. Tutkimusta vaatisi myös näiden fraasien kehitys ja välittyminen eri kielille. Tällaiseen tarkasteluun kansanihmisten kirjeet vallanpitäjille tarjoaisivat uskoakseni erityisen hyvän aineiston, sillä näitä kirjeitä on säilynyt eri maiden arkistoissa usein paljon runsaammin kuin alhaissäätyisten ihmisten yksityiskirjeitä. Omaa projektiani lähden tuskin kuitenkaan viemään tähän suuntaan. Ehkä joku muu innostuu?

Kirjallisuus:

Ahlman, Ferd. (toim.): Suomalainen Kirjuri, eli kauppa- ja asioimakirjeiden sekä kaikellaisen muun kirjevaihdon malleja. Helsinki 1875.

Elspaß, Stephan: Between linguistic creativity and formulaic restriction. Cross-linguistic perspectives on nineteenth-century lower class writers’ private letters. Teoksessa Marina Dossena & Gabriella Del Lungo Camiciotti (toim.), Letter Writing in Late Modern Europe. John Benjamins, Amsterdam 2012, 45-64.

Kauranen, Kaisa (toim.): Työtä ja rakkautta. Kansanmiesten päiväkirjoja 1834-1937. SKS, Helsinki 2009.

Laitinen, Lea & Nordlund, Taru: Performing identities and interaction through epistolary formulae. Teoksessa Marina Dossena & Gabriella Del Lungo Camiciotti (toim.), Letter Writing in Late Modern Europe. John Benjamins, Amsterdam 2012, 65-88.

Lyons, Martyn: ’Ordinary Writings’ or How the ’Illiterate’ Speak to Historians. Teoksessa Martyn Lyons (toim.), Ordinary Writings, Personal Narratives: Writing Practices in 19th and early 20th-century Europe. Peter Lang, Bern 2007, 13-31.

Nivalainen, David (toim.): Lyhykäinen Kirje-oppi. Kansakoululle ja kodille. Jyväskylä 1878.

Nordlund, Taru: Miten ja miksi kansa alkoi kirjoittaa? Suomalaisten talonpoikien kirjeitä 1800-luvun alusta. Teoksessa Sirpa Huttunen & Pirkko Nuolijärvi (toim.), Tahdon sanoa. Kirjoituksia kielen ja perinteen voimasta. SKS, Helsinki 2005, 51-79.

[Roos, Samuel]: Muutamia Neuvoja ja Johdatuksia Lähetyskirjain tekemiseen, Suomen kieltä rakastavaisten ja harjottavaisten ensi-tarpeeksi. Turku 1855.

Soikkanen, Hannu: Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta. Maalaiskuntien itsehallinnon historia. Maalaiskuntien Liitto, Helsinki 1966.

Tutolmin, Sergei N.: Russian Peasant Views of the Imperial Administration, 1914-Early 1917. Russian Studies in History 47 (4), 2009, 53-93.

Ilmiantajat boikotin kohteena

Ilmiantajiin kohdistuva yhteisöllinen paheksunta on kiinnostava teema, joka nousee esiin muun muassa Liam O’Flahertyn romaaneissa. Kirjoitin jo aiemmin O’Flahertyn The Informer -teoksesta, mutta tässä yhteydessä on syytä kiinnittää huomiota myös hänen myöhempään romaaniinsa Land (1946). Romaanin tapahtumat sijoittuvat maasodan aikaiseen Irlantiin, ja siinä nousevat näkyvästi esiin ”maaliigalaisten” erilaiset tavat käydä kamppailua aatelismaanomistajia ja heidän kätyreitään vastaan.

Yksi Land-romaanin päähenkilöistä on feeniläinen aktivisti Michael O’Dwyer, jonka isä on vuosia aikaisemmin hirtetty aatelismaanomistajan murhayrityksestä. Tapahtumien edetessä O’Dwyer saa tietää, että hänen isänsä oli joutunut kiinni, koska paikallinen majatalonpitäjä Michael Bodkin oli ilmiantanut hänet brittiläiselle virkavallalle palkkiota vastaan.

Kun ilmiantajan henkilöllisyys paljastuu, feeniläiset päättävät soveltaa häneen uutta kollektiivisen toiminnan muotoa, boikottia. He tunkeutuvat joukolla Bodkinin majataloon ja julistavat hänet eristetyksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että feeniläiset ryhtyvät levittämään tietoa Bodkinin ilmiannoista ja muista vääryyksistä ympäristöön ja velvoittavat ympäristön asukkaat osallistumaan Bodkinin täydelliseen sosiaaliseen eristämiseen loppuelämäkseen. Bodkin ei aluksi tajua eristämisen merkitystä vaan kuvittelee feeniläisten vain pelänneen käyttämästä häntä kohtaan fyysistä väkivaltaa, koska häntä suojelee ”koko brittiläisen imperiumin voima”. Tämä harhaluulo kuitenkin haihtuu nopeasti.

Boikotti-sanan historialliset juuret ulottuvat nimenomaan Irlannin maasotaan. Maanomistajia vastaan hyökänneet ja itsehallintoa vaatineet ”landleaguerit” käyttivät boikottia aseena sekä maanomistajia että sellaisia muita kansalaisia vastaan, jotka kieltäytyivät mukautumasta heidän vaatimuksiinsa. Sosiaalisen eristämisen ja hyljeksinnän nimeäminen ”boikotiksi” johtui siitä, että taktiikkaa sovellettiin vuonna 1880 kapteeni Charles Boycottiin, joka oli erään maanomistajan asiamies Mayon maakunnassa (termin alkuperästä ks. esim. Davitt 1904, 274-279).

Boikottia käyttivät aseenaan myös suomalaiset perustuslailliset hyökätessään ilmiantajia ja muita venäläishallinnon kanssa yhteistyötä tehneitä kansalaisia vastaan 1900-luvun alussa. Petturien boikotoinnista annettiin yksityiskohtaiset ohjeet ”Suomen kansalaiskatkismuksessa”, joka julkaistiin Tukholmassa 1902 ja jota pidetään Georg Fraserin kirjoittamana. Katkismuksessa painotettiin, että kaikenlainen kanssakäyminen petturien kanssa oli lopetettava, heille ei saanut myydä tai vuokrata mitään eikä liioin ostaa mitään heiltä tai tarjota heille apua. Pettureita ei saanut edes tervehtiä eikä väistää kohdattaessa. Heidän toimiaan oli kuitenkin pidettävä tarkasti silmällä ja tuotava heidän ”mustat tekonsa” päinvaloon.

Samankaltaisia menettelyohjeita kaiutti aktiivisesti myös perustuslaillinen lehdistö routavuosina. Perustuslaillisten boikottitaktiikan ilmeisenä mallina olivat juuri Irlannin ”maaliigalaisten” toimintatavat, jotka tunnettiin Suomessa hyvin lehdistön välityksellä.

Ilmeisesti perustuslaillisten boikottiase toimi paikoin tehokkaasti, sillä kenraalikuvernööri vastaanotti ilmiantajiksi paljastuneilta kansalaisilta useita kirjeitä, joissa he valittivat joutuneensa sosiaalisen syrjinnän kohteeksi paikallisyhteisöissään (ks. Suodenjoki 2014, 152-153). Hyvän esimerkin tarjoaa heinäveteläisen puusepän David Jääskeläisen kirje kenraalikuvernöörille talvelta 1905 (kuvat alla).

KKK1905, 2. osasto V jaosto, akti 11:109, David Jääskeläinen kenraalikuvernöörille 15.2.1905, s. 1 KKK 1905, 2. osasto V jaosto, akti 11:109, David Jääskeläinen kenraalikuvernöörille 15.2.1905, s. 2

Jääskeläinen valitti kirjeessään joutuneensa paikallisen virkakunnan silmätikuksi tehtyään kuvernöörille ilmiannon paikallisten passiivisen vastarinnan kannattajien toiminnasta. Kun hän oli tehnyt kohtelustaan kuvernöörille uuden valituksen, ”rupesivat täällä Heinä vetellä kunnan esimiehet minua sekä poliissit vainoomaan etteivät anna Maanlien Rauhaa eivätkä anna ihmisten yötä pitää suojissaan käyvät pelottemassa ja villehtemässä jtka näytän toteen jos saan lupaa”. (KKK 1905, 2. osasto V jaosto, akti 16:70, D. Jääskeläinen kenraalikuvernöörille 13.2.1905.)

Jääskeläisen väitteet perustuslaillisten virkamiesten ja isäntien häneen kohdistamista vastatoimista eivät perustuneet pelkkään mielikuvitukseen. Puuseppä oli joutunut sanomalehdistön huomion kohteeksi jo vuonna 1899, jolloin hän lähetti ensimmäiset kirjeensä kenraalikuvernöörille.

Matti Meikäläinen_1899_05_12_10A_s2_David_Jääskeläinen_Juho_Koskela_Mikkelin mies-2

Lähde: Matti Meikäläinen 12.5.1899.

Lehdistö käytti Jääskeläistä esimerkkinä kunnottomasti elävästä hulttiosta, joka antautui sortovallan kätyriksi moraalisesti rappeutuneen luonteensa vuoksi. Jääskeläinen ikuistettiin jopa Matti Meikäläinen -lehden pilakuvaan keväällä 1899. Kuvatekstissä Jääskeläinen rinnastetaan peräseinäjokelaiseen talonpoikaan Juho Koskelaan, joka oli ehkä tunnetuin kenraalikuvernöörille kirjeitä lähettäneistä maaseudun asukkaista routavuosina. Myös Koskela joutui kirjeidensä vuoksi vastatoimien kohteeksi kotiseudullaan ja joutui muuttamaan muualle, mistä yritän kirjoittaa myöhemmin.

Kirjallisuus:

Davitt, Michael 1904: The Fall of Feudalism in Ireland or the Story of the Land League Revolution. Harper & Brothers, London & New York.

[Fraser, Georg] 1902: Suomen kansalaiskatkismus. O. L. Svanbäckin kirjapaino, Tukholma.

O’Flaherty, Liam (1946): Land. Random House, Canada.

Suodenjoki, Sami (2014): Ilmianto valvonnan ilmapiirin lietsojana routavuosien Suomessa. Historiallinen Aikakauskirja 112 (2), 143-154.

Aboriginaalit ja vimmaiset italialaiset ylöspäin kirjoittamassa

Kansanihmisten kirjeet hallitsijalle, viranomaisille ja muille ylemmilleen ovat pitkään tarjonneet hedelmällistä lähdeaineistoa historioitsijoille. Viime aikoina kielen- ja historiantutkijat ovat lähestyneet näitä kirjeitä yhä enemmän myös alempien luokkien kielenkäytön ja kirjoituskulttuurin näkökulmista.

Yksi aiheeseen tarttuneista historioitsijoista on australialainen Martyn Lyons, joka puhui ”kirjoittamisesta ylöspäin” äskettäin Pohjoismaisessa historiakonferenssissa. Lyons tarkastelee muun muassa italialaisten työläisten kirjeitä pomoilleen, kansalaisten kirjeitä Italian kuninkaalle maailmansodan vuosina sekä Australian alkuperäisasukkaiden anomuksia Englannin kuningattarelle 1800-luvulla.

Tutkiessaan Italian kuninkaan kansalaisilta saamia kirjeitä maailmansodan ajalta Lyons on löytänyt joukon syyttäviä kirjeitä, joissa vallitseviin oloihin tyytymättömät lähettäjät hyökkäävät aggressiivisesti ja loukkaavasti hallitsijaa vastaan. Joukossa on jopa tappouhkauksia. Tämäntapaisia, usein nimettömiä viestejä lienevät vastaanottaneet muutkin hallitsijat kriisiaikoina. En kuitenkaan tiedä, ovatko tutkijat havainneet saman ilmiön Venäjän keisarin saamissa kirjeissä. Keisarivallan kaaduttua uusi bolševikkijohto ainakin sai runsaasti tyytymättömien maaseudun ihmisten syyteryöppyjä niskaansa, kuten Storella ja Sokolov (2013) tuovat esiin tuoreessa kirjassaan.

Samantapaisia syyttäviä kirjeitä esiintyy myös tutkimassani kenraalikuvernöörille saapuneiden kirjeiden kokoelmassa vuosilta 1898–1905, mutta varsin vähän. Vaikka erityisesti kenraalikuvernööri Bobrikov sai muilla foorumeilla ylenpalttisesti vihanpurkauksia osakseen, harvat suomalaiset katsoivat järkeväksi esittää niitä suoraan hänelle kirjeitse, edes nimettömästi.

Martyn Lyons valottaa kiinnostavasti myös Australian alkuperäisasukkaiden kuningatar Victorialle lähettämiä anomuksia, jotka olivat alkuperäisasukkaille lähes ainoa tapa ilmaista tarpeitaan vallanpitäjälle 1800-luvulla. Näitä anomuksia sävyttää hallitsijan idealisointi ja esittäminen viranomaisten vääryyksiä oikovaksi auttajaksi. Samalla lähettäjät kuitenkin rakentavat mielikuvaa itsensä ja hallitsijan välisestä sopimuksesta, joka velvoittaa hallitsijaa huolehtimaan heidän eduistaan. Tältä osin aboriginaalit siis lähestyvät hallitsijaa hyvin samaan tapaan kuin venäläiset talonpojat keisaria.

Lyonsin mukaan Australian aboriginaalien anomukset olivat yleensä yhteisön vanhimman allekirjoittamia ja hyväksymiä riippumatta siitä, oliko tämä itse kirjoitustaitoinen. Yhteisön vanhimman nimi löytyikin anomuksen allekirjoittajaluettelosta ensimmäisenä. Vaikka yhteisön nuoremmat jäsenet olivat usein vanhempia kyvykkäämpiä kynänkäsittelijöitä, osin siksi että heillä enemmän yhteyksiä valkoisiin, säilytti yhteisön vanhin silti roolinsa anomusten vahvistajana.

Kirjeitä analysoidessaan Lyons tukeutuu James Scottin käsitteisiin hidden ja public transcripts, jotka voi kääntää vaikkapa kätketyiksi ja julkisiksi puhetavoiksi. Sekä alistetuilla ihmisillä että vallanpitäjillä on omat kätketyt puhetapansa, joilla he kommunikoivat oman ryhmänsä sisällä, sekä omat julkiset tapansa esiintyä vastapuolelle.

Kansanihmisten kirjeet ylemmilleen tarjoavat malliesimerkin julkisesta puhetavasta, sillä kirjeiden lähettäjät pyrkivät muotoilemaan sanomansa sen mukaisesti mitä he kuvittelevat ylhäisemmän vastaanottajan odottavan heiltä. Lyonsin tutkimissa kirjeissä esiintyy kuitenkin jälkiä myös kätketystä puhetavasta. Kaikkein näkyvimmin ne putkahtavat esiin kansalaisten tunnevaltaisissa vihanpurkauksissa Italian kuninkaalle maailmansodan vuosina.

Kätketyn puhetavan ilmenemiseen näissä kirjeissä vaikuttaa myös kirjoittajien puutteellinen kirjoitus- ja ilmaisutaito. Kun kirjoittajat eivät hallitse virallista puhetapaa kaavamaisine ilmauksineen ja vakiintuneine puhutteluineen, he joutuvat turvautumaan puhekieleen ja omassa piirissään käyttämiin arkisiin ilmauksiin (vrt. Ginderachter 2007).

Lyons nosti pohdittavaksi myös kysymyksen anomuksen (petition) ja kirjeen (letter) erosta. Anomus (petition tai ruotsiksi supplik) on tyypillisesti ryhmän lähettämä ja sillä on kenties tiettyjä rakenteellisia erityispiirteitä, mutta käytännössä ei ole aina helppoa käsitellä anomusta ja kirjeitä toisistaan erillisinä tekstityyppeinä. Lyons olikin päätynyt käsittelemään molempia termillä kirje. Samoin olen tehnyt omassa tutkimuksessani. Nähdäkseni nimenomaan kirje sopii koko käsittelemääni aineistoa kuvaavaksi kattotermiksi, anomus puolestaan on yksi kirjeen laji.

Kirjallisuutta:

Maarten van Ginderachter (2007), ‘If your Majesty would only send me a little money to help buy an elephant’: Letters to the Belgian Royal Family (1880–1940). Teoksessa Martyn Lyons (toim.), Ordinary Writings, Personal Narratives: Writing Practices in 19th and early 20th-century Europe. Bern, Peter Lang 2007, 69–84.

James C. Scott (1990), Domination and the Arts of Resistance: Hidden Transcripts. Yale University Press.

C. J. Storella & A. K. Sokolov (2013), The Voice of the People: Letters from the Soviet Village, 1918-1932. Yale University Press.