Metsäherrat kansalaisten raivon kohteena

Käsiini osui yliopiston poistokirjahyllystä Ilmari Kiannon Metsäherran herjaaja (1912), suomalaista anomus- ja ilmiantokulttuuria kuvaava romaaniklassikko. Teos on kiehtova monestakin syystä. Ensinnäkin se käsittelee ilmiantamisen käytäntöä ajankohtana, jolloin tulehtunut valtiollinen tilanne löi ilmiantamisen käsitteeseen voimakkaasti kielteisen leiman. Toiseksi teos avaa värikkäästi suomalaisen herravihan luonnetta ja 1900-luvun alun yhteiskunnallisia virtauksia. Näillä perusteilla nostan Metsäherran herjaajan jopa Punaisen viivan rinnalle Kiannon merkkiteoksena.

Metsäherran herjaajan juonta kannattelee rämsänrantalaisen tilattoman Herkko Tapion ja ylellisesti elävän ruotsinkielisen metsänhoitajan Fjalar Bergin välienselvittely. Se saa alkunsa Tapion anoessa metsänhoitajalta lupaa kruununmetsätorpan perustamiseen erääseen niemeen. Kun Tapio saapuu anomustaan esittämään, on häntä vastaan jo ehditty tehdä nimetön ilmianto metsän haaskauksesta sillä perusteella, että Tapio on merkinnyt viillolla puuhun tulevan torppansa paikan. Ilmiannon johdosta metsänhoitaja suhtautuu Tapioon jo ennakkoon kielteisesti, mikä puolestaan vahvistaa Tapion epäluuloa metsäherraa kohtaan.

Tapio pyrkii edistämään torpanrakennustaan lähettämällä anomuksia Metsähallitukselle., mutta joutuu odottamaan päätöstä vuosien ajan. Lopulta metsänhoitaja Bergin kielteisten lausuntojen ja kiusanteon vuoksi torppa jää kokonaan rakentamatta. Pahoin katkeroitunut Tapio, joka on aiemmin asunut pääkaupungissa ja osallistunut siellä työväenliikkeenkin toimintaan, ryhtyy agitaattoriksi ja aloittaa saarnaamisen metsäherroja vastaan. Tämä vie hänet vankilaan. Vankeudesta vapauduttuaan kaunaisen Tapion mielenterveys järkkyy ja lopulta hän suuntaa perheineen Amerikkaan.

Kiannon teoksessa ilmianto-termiä käytetään viittaamaan sekä yksityisten kansalaisten että virkamiesten kuten metsänhoitajien tekemiin ilmoituksiin havaitsemistaan vääryyksistä. Kianto liittää ilmiantamiseen kuitenkin myös sortokausien poliittiseen valvontaan ja näin antaa termille kielteisen sivumerkityksen. Tämä kielteinen merkitysyhteys käy ilmi esimerkiksi tilanteessa, jossa metsänhoitaja Berg kertoo paikalliselle nimismiehelle kielteisen käsityksensä Tapiosta ja viittaa tähän kohdistuneeseen ilmiantoon. Suomenkielinen nimismies kuitenkin paheksuu sitä, että metsänhoitaja arvioi Tapiota nimettömän ilmiannon perusteella. Vaikka venäläistämistoimenpiteitä ei tässä yhteydessä mainita, on ilmeistä, että nimismiehen paheksuntaa selittää nimenomaan 1900-luvun alun kohu venäläiselle virkavallalle tehdyistä poliittisista ilmiannoista.

Kauna metsäherroja kohtaan oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun Suomessa kiistatta yksi keskeinen herravihan ilmenemismuoto, varsinkin pohjoisessa Suomessa. Aihetta luotaa muun muassa Anne Ruuttula-Vasarin väitöskirja (2004), jossa sivutaan myös Kiannon romaania ja muuta metsäkonflikteja kuvaavaa kaunokirjallisuutta. Ruuttula-Vasari ei tosin pidä Kiannon romaania karrikoituine henkilöhahmoineen erityisen osuvana maalaisväestön ja metsäherrojen konfliktien kuvauksena, vaan luonnehtii teosta ennemminkin hyväksi viihteeksi. Astetta todellisuuspohjaisempana kertomuksena Ruuttula-Vasari nostaa esiin iiläisen Juhana Kokon kertomuksen Kruunun metsissä (1891), jossa kuvatut kahnaukset ”voitaisiin tarpeen vaatiessa osoittaa todella tapahtuneiksi” (s. 277). Kokon teos saikin fennomaanisessa lehdistössä runsaasti huomiota ilmestymisensä jälkeen ja vahvisti osaltaan kansalaisten kielteistä käsitystä metsähallinnosta.

Metsäherroihin kohdistuneen vihan yleisyys autonomian ajan lopun Suomessa antaa aiheen olettaa, että kansalaiset valittivat ylöspäin ahkerasti metsäherrojen toiminnasta. Omassa tutkimusaineistossani eli kansalaisten kenraalikuvernöörille lähettämissä kirjeissä Metsähallituksen virkamiehet eivät kuitenkaan nouse esiin ilmiantojen tai valitusten yleisenä aiheena. Poikkeuksena on kahden saarijärveläisen kruununmetsätorpparin kirje vuodelta 1904. Kirjeen lähettäjät Evald Lehtonen ja Herman Pahkamäki valittivat kenraalikuvernöörille elinolojensa olevan vaikeita, koska

olemme metsänherrain täydellisen mielivallan alaisia jotka voivat häätää asumuksistamme milloin vaan tahtovat Sen vuoksi emme uskalla asua maata Sillä metsäherra voi aina löytää jotakin syytä meidän häätämiseksi tai asumisemme vaikeuttamiseksi Hallanarkuus taas syntyy siitä että asumuksia ympäröi asumattomat korvet vesiperäiset suot ja nevat Niin kauvan kun olemme näissä torpissa on metsäherrain mielivallasta riippuvia ja niin kauvan kuin siis metsänhoido on etusia ja maanviljelys ainoastaan sivuseikka näillä mailla emme voi toivoa päästä edistymään tästä ikeen alaisesta asemasta[.]

Lehtonen ja Pahkamäki esittivät, että heidän tilanteensa voisi kohentua vain jos hallitus antaisi heille viljelyskelpoista maata ja tekisi heistä uudistilallisia. He valittivat kuitenkin toivonsa olevan menetetty ilman kenraalikuvernöörin apua, sillä tilattoman väestön parhaillaan valmistelema lakiehdotus kruunun metsämaiden asuttamisesta tekisi kruununmetsätorpparien elämästä entistä tukalampaa ja virkavallasta riippuvaisempaa. Lehtonen ja Pahkamäki totesivat, että

mielestämme on koko ehdotus ainoastaan herrain vehkeitä jotka eivät meidän mielestämme tarkoita muuta kuin lisätä metsäherrain lukua kaiken sen asioimisen takia mikä ehdotuksesta seuraa Todelisuudessa aikaansaattavat nämä ehdotukset kuten sanomme ainoastaan sen että kruununmailla asuminen käy meille torppareille etenkin huonompi luontoisilla mailla aivan mahdottomaksi niiden monien rajoitusten takia mikä niissä joka puolella meitä uhkaa ja metsänhoitoviranomaisille tulee tilaisuus lisätä tyhjäntoimittaja joukkoa yhä uusilla palkkaanauttijoilla[.]

Sivukruununmetsätorpparien Evald Lehtosen ja Herman Pahkamäen kirjeestä kenraalikuvernöörille 8.6.1904. Lähde: Kansallisarkisto, Kenraalikuvernöörin kanslian arkisto 1904, 2. osasto, V jaosto, akti 27/II osa.

Ote Evald Lehtosen ja Herman Pahkamäen kirjeestä kenraalikuvernöörille 8.6.1904. Lähde: Kansallisarkisto, Kenraalikuvernöörin kanslian arkisto 1904, 2. osasto, V jaosto, akti 27/II osa.

Lehtonen ja Pakkamäki kertoivat anoneensa itselleen uudistilaa jo 40–50 vuotta takaperin ja toivoivat kenraalikuvernöörin nyt tarttuvan heidän asiaansa. He korostivat pyyntönsä kohtuullisuutta toteamalla, etteivät he tarvinneet ”suuria metsäaloja tai tukkimetsää vaan anoastaan niin paljon maata ja metsää että voimme vapaina ihmisinä toimeentulla”. Kirjoittajat vetosivat myös siihen, että antamalla maata uudistiloille maanviljelys ja järkiperäinen metsänhoito edistyisivät eivätkä tukkiyhtiöt pääsisi anastamaan metsiä alueella. Lisäksi valtio välttyisi menoilta, joita yhä uusien metsänhoitoviranomaisten palkkaaminen aiheuttaisi.

Kirjeen lähettäjät toivoivat, että mikäli kenraalikuvernööri tarttuisi asiaan, tämä ei kääntyisi ”asiassa Metsäherrain puoleen sillä kokemuksesta tiedämme että nämä herrat kaikella tavalla sitä vastustavat”. Nähtävästi lähettäjät siis pelkäsivät, että yhteydenotto kenraalikuvernööriin voisi aiheuttaa heille lisää ongelmia paikallisten metsänhoitoviranomaisten kanssa. Lähettäjät korostivat vielä olevansa ”yksinkertaista työllä raskautettua kansaa”, minkä vuoksi he eivät itse kyenneet puolustautumaan virkavallalta ja saamaan ääntään kuuluviin.

Kuten sanottu, Evald Lehtosen ja Herman Pahkamäen kenraalikuvernöörille osoittamia valitus on tutkimusaineistossani likipitäen ainoa esimerkki metsäherroihin kohdistuneesta kritiikistä. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että kansalaiset käyttivät paikallisten metsänhoitoviranomaisten kritisoimiseen pääasiassa muita väyliä, kuten sanomalehtiä tai vetoamista valtiopäivämiehiin. Keskustelu metsähallinnosta kävikin kiivaana sekä valtiopäivillä että lehdistössä 1800-luvun puolivälistä pitkälle 1900-luvulle saakka, kuten Ruuttula-Vasari väitöskirjassaan selvittää. Tässä kiistelyssä venäläisviranomaisilla ei kuitenkaan näytä olleen merkittävää roolia.

Sen sijaan metsäherroihin liittyvällä debatilla ja ilmiantojen nostattamalla julkisella kohulla näyttää Kiannon romaanin perusteella olleen ilmeisiä yhtymäkohtia 1900-luvun alussa. Metsänhoitajien ilmoitukset alueellaan havaitsemistaan metsänkäyttörikoksista edustivat varmasti monille kansalaisille juuri sellaista ilmiantamisen halveksittavaa muotoa, joka rapautti kansalaisten luottamusta valtiovaltaan. Ja monet kansalaiset epäilemättä kokivat metsäherrojen harjoittaman kansalaisten kyttäämisen paljon akuutimmaksi uhaksi elämäntavalleen kuin venäläisen virkavallan lisääntyvän valvonnan.

Kirjallisuutta:

Ilmari Kianto: Metsäherran herjaaja. Otava, Helsinki 1912.

[Kyösti] Juhana Kokko: Kruunun metsissä. Werner Söderström, Porvoo 1891.

Anne Ruuttula-Vasari: Herroja on epäiltävä aina – metsäherroja yli kaiken”. Metsähallituksen ja pohjoissuomalaisten kanssakäyminen kruununmetsissä 1851–1900. Acta Universitatis Ouluensis. B Humaniora 57. Oulun yliopisto, Oulu 2004.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s