Sydänsurujen tulkki Paavo Väyrynen

Halpoina vihkosina levinneiden arkkiveisujen kulta-aika ”rahvaanmediana” päättyi 1900-luvun alussa. Arkkiveisujen suosion heikentymiselle on monia selityksiä, joista tavallisimpia ovat sanomalehtien levikin kasvu sekä rahvaan lukemistoksi tarkoitetun edullisen viihdekirjallisuuden ilmestyminen markkinoille. Roolinsa oli myös äänilevyjen yleistymisellä, joka alkoi heikentää arkkiveisujen merkitystä laulujen levittäjinä.

Aktiivisia arkkiveisujen kynäilijöitä ja kustantajia nousi silti esiin vielä 1910-luvullakin. Yksi heistä oli Paavo Väyrynen, tai Wäyrynen, kuten nimi ajan tavan mukaisesti kirjattiin veisuvihkoihin. Väyrysen kausi arkkiveisujen julkaisijana ajoittui pääasiassa ensimmäisen maailmansodan vuosiin. Hänen tiettävästi ensimmäinen veisuvihkosensa ilmestyi vuonna 1914 ja viimeinen kuusi vuotta myöhemmin.

Paavo Wäyrysen julkaisema arkkiveisuvihko "Iloisia lauluja" vuodelta 1917. Lähde: Kansalliskirjaston arkkiveisukokoelma.

Paavo Wäyrysen julkaisema arkkiveisuvihko ”Iloisia lauluja” vuodelta 1917. Lähde: Kansalliskirjaston arkkiveisukokoelma.

Väyrynen karttoi arkkiveisuissaan yhteiskunnallisuutta, eivätkä häntä kiinnostaneet myöskään onnettomuudet tai muut ajankohtaiset tapahtumat. Niinpä hänen lauluistaan on turha etsiä viitteitä Eurooppaa myllänneestä maailmansodasta, vuoden 1917 vallankumouksista tai sisällissodasta, jotka muuten olivat tuon ajan arkkiveisujen perusaiheita.

Tyypillisiä aiheita Väyrysen lauluissa olivat sydänsurut sekä merimies- ja kulkurielämä. Joissakin veisuissa ylistettiin estottomasti vapaata sukupuolielämää, kuten ”Nuoren miehen ohjelaulussa” vuodelta 1917:

En naimaan en menisi, en totta tosiaan
en vaikka mua vaatisi siihen isä ja äitikin,
kun nuoren miehen elämä se on kun hunaja
saa ottaa kenen haluaa ja itseänsä huvittaa.

Toisaalta Väyrynen kirjoitti lauluja myös parisuhteiden kariutumisesta. Ajoittain tyylilaji oli traaginen, ajoittain taas humoristinen. Jälkimmäistä tyyliä edusti ”Vanhanpojan hymni” (1920), jossa miehen parisuhde päättyi äkillisesi hänen suudeltuaan kultaansa erehdyksissään mälli suussaan:

Ja tuon yhden mällin takia,
sain vanhanpojan elon sakian.
Ei auta itku rukous,
kun kyöpeliin on matkustus,
jos mä joskus sielt’ ulos pääsen vaan
suutelen heitä kaikkia,
suutelen heitä kaikkia,
iso nuuska mälli poskessa.

Kuten monet muutkaan arkkiveisujen julkaisijat, Paavo Väyrynen ei suuresti piitannut tekijänoikeuksista vaan lainasi surutta niteisiinsä myös toisten sanoittajien tekeleitä. Väyrysen lainailun kohteeksi joutui ainakin aikakauden tunnetuin kuplettilaulaja J. Alfred Tanner. Väyrynen kustansi vuosina 1915–1917 useita lauluvihkoja, joihin hän lainasi Tannerin lauluja täydentämään omia hengentuotteitaan. Vihkojensa otsikoissa Väyrynen kyllä mainitsi Tannerin nimen, mutta ei kysynyt Tannerilta lupia laulujen julkaisemiseen saati jakanut myyntituloja tämän kanssa. Tanneria tutkinut Mikko-Olavi Seppälä päättelee, että Väyrysen on täytynyt napata laulut vihkoihinsa Tannerin ohjelmistosta korvakuulolta.

Tanner sai tarpeekseen Väyrysen toiminnasta keväällä 1917, kun tämä oli jälleen lainaillut uusimmassa arkkiveisuvihkossaan Tannerin numeroita. Väyrysen vihossa julkaistut ”Haitari-polkka” ja ”Kymmenen pientä neekeripoikaa” olivat nimittäin kappaleita, joita Tanner oli kyllä laulanut julkisesti mutta joita hän ei ollut vielä itse ehtinyt saattaa painokuntoon. Tanner kirjoitti Työmies-lehteen tiedonannon, jossa hän korosti Väyrysen julkaisseen laulut luvatta ja vieläpä kielellisesti virheellisinä. Kuplettilaulaja ilmoitti vaativansa Väyrystä lailliseen edesvastuuseen tekijänoikeusloukkauksesta ja muistutti samalla tekijänoikeuksistaan myös kirjakauppoja ja jälleenmyyjiä.

J. Alfred Tanner syytti lehti-ilmoituksessa Paavo Väyrystä laulujensa luvattomasta julkaisemisesta. Lähde: Työmies 14.4.1917.

Tannerin ja Väyrysen tekijänoikeuskiistan myöhemmät vaiheet eivät ole tiedossani. Tapaus ei toki ollut millään tavalla epätavallinen, sillä monet muutkin viisunikkarit ja -kustantajat kopioivat laulunsanoja niiden tekijöiden oikeuksista piittaamatta. J. Alfred Tanner sieppasi itsekin lauluihinsa sanoituksia muulta, muun muassa suomentamalla ruotsinkielisiä lauluja. Tällaiset juuret oli tiettävästi myös Tannerin kuuluisimmalla laululla, Kulkurin valssilla.

Paavo Väyrynen painatti ensimmäisen veisukokoelmansa omalla kustannuksellaan Lahden Sanomain Kirjapainossa. Seuraavien veisuvihkojen painopaikka oli porilainen Otto Andersinin kirjapaino, joka oli erikoistunut arkkiveisuihin ja muuhun viihdekirjallisuuteen. Painopaikan perusteella ei kuitenkaan voi tehdä johtopäätöksiä Väyrysen kotipaikasta, sillä viisunikkareille oli tavallista etsiä tekeleilleen painopaikkaa eri kaupungeista. Viisuja kustansivat mielellään erityisesti uudet kirjapainot, jotka etsivät kärkkäästi markkinatilaa ja uusia painatustöitä. Monet viisujen tekijät olivat muutenkin liikkuvia ihmisiä, jotka etsivät tuotoksilleen ostajia kiertelemällä paikkakunnalta toiselle.

Paavo Väyrysen tarkemmat henkilötiedot ovat toistaiseksi hämärän peitossa – tässäkin suhteessa hän on varsin tyypillinen arkkiveisunikkari. Mahdollisen vihjeen hänestä saattaa kuitenkin tarjota Ilkassa 29.11.1920 ilmestynyt murhauutinen. Sen mukaan Karijoen työväentalolla järjestettyihin ”laulajaisiin” oli tullut esiintyjäksi Paavo Väyrynen -niminen ”taiteilija” Vaasasta. Väyrynen oli kuitenkin riitaantunut pontikan hankinnasta erään paikkakuntalaisen kansa ja iskenyt tätä kuolettavasti puukolla rintaan. Tekonsa johdosta Väyrynen oli vangittu.

On mahdollista, että murhatyön tekijä oli sama arkkiveisunikkari Väyrynen. Tämän puolesta puhuu se, että Väyrysen veisutuotanto näyttää loppuneen vuoteen 1920. Kuvaan sopisi Väyrysen myös esiintyminen työväentalon laulajaisissa, sillä hyvin monet veisujen tekijät esittivät laulujaan julkisissa tilaisuuksissa ja samalla kaupittelivat vihkojaan. Tapauksen ja Väyrysen vaiheiden tarkempi edellyttää kuitenkin lisää arkistotyötä, esimerkiksi oikeudenkäyntiaineistoihin perehtymistä. Jospa joku tarttuisi asiaan?

 

Kirjallisuutta:

Hakapää, Jyrki: Arkkiveisut. Lauletun ja kirjallisen kohtaaminen. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.) Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. SKS, Helsinki 2013.

Hultin, Arvid: Luettelo Helsingin yliopiston kirjaston arkkikirjallisuudesta. II. Maalliset arkkiveisut. Helsingin yliopiston kirjasto, Helsinki 1931.

Seppälä, Mikko-Olavi: Hauska poika. Kuplettilaulaja J. Alfred Tanner. WSOY, Helsinki 2009.

Wäyrynen, Paavo: Humoristisia lauluja. Otto Andersin’in kirjapaino, Pori 1920.

Wäyrynen, Paavo: Iloisia lauluja. Otto Andersin’in kirjapaino, Pori 1917.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Sydänsurujen tulkki Paavo Väyrynen

  1. Wäyrysniitti Juuret (ISBN 978-952-92-3070-9) tuntee viisi Paavo Väyrystä, jotka syntymäaikansa puolesta sopisivat kyseiseksi Paavoksi (taulut 1802, 2711, 1878, 443 & 2355). Heille kaikille yhteistä on se, ettei kuolinaika ole tiedossa. He myös ovat kotoisin Itä-Suomesta. Kyllä, oikeudenkäyntiasiakirjat auttaisivat mahdollisesti hänen henkilöllisyytensä selvittämisessä huomattavasti. Tieto hänen henkilöllisyydestään olisi myös sukututkimuksen kannalta kiinnostava.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s