Useat viranomaiset ovat viime vuosina avanneet kansalaisille suunnattuja sähköisiä vinkkipalveluita. Esimerkiksi poliisin, Tullin sekä Kilpailu- ja kuluttajaviraston käyttöön ottamat verkkolomakkeet tarjoavat kansalaisille entistä helpomman tavan raportoida havaitsemistaan väärinkäytöksistä.
Vihjelomakkeiden käyttöönotto on lisännyt viranomaisten vastaanottamien ilmiantojen määrää merkittävästi. Verohallinto tiedotti helmikuussa, että sille on tullut vuodessa lähes 11 000 ilmiantoa verovilppiepäilyistä. (ks. YLEn juttu 2.2.2016).
Helppokäyttöisyyden ohella verkkolomakkeiden suosiota lisää se, että ne mahdollistavat ilmiannon tekemisen nimettömästi. Samalla on kuitenkin alettu yhä enemmän keskustella ilmiantajien motiivien pyyteettömyydestä. Lehdissä ja sosiaalisessa mediassa on epäilty, että ilmiantamisen kynnyksen madaltaminen lietsoo kaunan ja kateuden aiheuttamia perättömiä ilmoituksia.
Keskustelu ilmiantojen ristiriitaisuudesta ei ole uusi ilmiö, vaan se jatkaa kauas historiaan ulottuvaa debattia. Ilmiantaminen edustaa kansalaishyvettä ja -velvollisuutta, joka edistää vääryyksien paljastumista ja palvelee näin yhteistä hyvää.
Historioitsija Pierre Rosanvallon katsoo ilmiantojen olevan keskeinen osa vastademokratiaa: ne ovat kansalaisten keino valvoa vallankäyttöä ja korjata sen häiriöitä.
Toisaalta ilmiannolla on hyvin kielteinen kaiku. Sitä on pidetty moraalisesti arveluttavana ja kansalaisten keskinäistä luottamusta murentavana tekona. Mielikuvaa on vahvistanut ilmiantamisen yhteys totalitarismiin, esimerkiksi Stasin tai KGB:n harjoittamaan kansalaisten valvontaan ja vakoiluun.
Suomen kielen sanaa ilmianto käytetään useissa yhteyksissä. Sana voi viitata yksityishenkilöiden viranomaisille tekemiin, toisten henkilöiden toiminnan laittomuutta koskeviin ilmoituksiin. Se voi tarkoittaa myös niin sanottuja whistleblowing-paljastuksia eli viranomaisten tai liikeyritysten työntekijöiden tekemiä tietovuotoja, jotka koskevat työnantajan toimintaa.
Lisäksi ilmiantajaksi voidaan luonnehtia viranomaisen värväämää henkilöä, joka välittää värvääjälleen tietoa toistuvasti, usein palkkiota vastaan. Tällaista ilmiantajatyyppiä nimitetään akateemisessa tutkimuksessa joskus ”tiedottajaksi”, slangissa taas ”vasikaksi” tai ”kalviksi”.
Suomen kielen ilmianto-sanan historia ulottuu ainakin 1600-luvulle. Sanan käyttö kuitenkin yleistyi merkittävästi 1900-luvun alun sortokausina, jolloin venäläishallinto tehosti poliisivalvontaa ja rajoitti suomalaisten kansalaisvapauksia (ks. kuvio alla). Suomalaisessa lehdistössä raportoitiin tuolloin laajasti kenraalikuvernöörille ja santarmeille tehdyistä ilmiannoista, joita pidettiin kansalaisten antautumisena sortovallan palvelukseen.
Kuvaaja kertoo, kuinka monesti ilmianto-johdannaisia sanoja esiintyi miljoonaa sanaa kohden lehtiaineistossa. Kuvion laatimisessa on käytetty Ruotsin kielipankin kehittämää Korp-hakuohjelmaa.
Ilmiantamisen hyväksyttävyydestä käyty keskustelu liittyy kysymykseen kansalaisvelvollisuuksien laajuudesta. Suhtautuminen ilmiantoihin kertoo, millaiseen tärkeysjärjestykseen asetamme lojaaliutemme yhtäältä lähimmäisiämme ja toisaalta valtiota kohtaan, kun näiden intressit ajautuvat törmäyskurssille.
Jos kansalainen kyseenalaistaa virkavallan toimintatavat, hän todennäköisesti myös helpommin tuomitsee henkilöt, jotka välittävät viranomaiselle toisia kansalaisia vahingoittavaa informaatiota. Valtiovaltaan luottavalla kansalaisella taas on enemmän syitä katsoa, että ilmianto on kansalaisvelvollisuus.
On selvää, että ilmiantojen lähettämistä helpottava tekniikka ja ilmiantajan mahdollisuus salata henkilöllisyytensä innostavat kansalaisia raportoimaan väärinkäytöksistä. Samalla yleistyvät myös aiheettomat ilmiannot, jotka kuormittavat viranomaisia ja herättävät kysymyksiä ilmiantajien tarkoitusperistä.
Ilmiantojen perusteella käynnistetyistä jatkotoimista voi lisäksi koitua perusteetonta haittaa esimerkiksi yrittäjille. Tästä vaarasta herätti aiheellista keskustelua poliisin viimesyksyinen kampanja, jossa kansalaisilta pyydettiin ilmoituksia ”epäilyttävän halvoista” pizzoista (ks.YLEn juttu 10.2.2016).
Lieveilmiöistään huolimatta vihjepalvelut ovat tarpeellisia kansalaisyhteiskunnalle. Niitä kehitettäessä on kuitenkin syytä varmistaa, ettei viranomaisten vastaanottavaisuus ilmiannoille uhkaa kansalaisten oikeusturvaa tai edistä valvonnan kohdistumista valikoituihin väestöryhmiin.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 25.3.2016.
Lisää aiheesta:
Ilmiantajia ja urkkijoita, maria.lahteenmaki.blog 3.6.2016.
Yksinkertainen keino riehaannutti suomalaiset ilmiantamaan verovilppejä. Kauppalehti 4.4.2016.
Ääniä alhaalta 