Häilyvä postisalaisuus virkavaltaa lähestyvien huolena

Kansalaisten lähestyessä kirjeitse virkavaltaa heille on tärkeää voida luottaa viestinvälityksen turvallisuuteen ja luottamuksellisuuteen. Erityisen tärkeää luottamuksellisuus on silloin, kun kirje sisältää arkaluonteisia tietoja lähettäjästä tai ilmiantoja, jotka voivat vaarantaa lähettäjän aseman tai maineen omassa yhteisössään. Tällainen sisältö oli leimallista kirjeille, joita suomalaiset lähettivät postitse kenraalikuvernöörille ns. routavuosina 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Siksi onkin aihetta pohtia, millä tavoin kansalaisten viestintä kenraalikuvernöörin kanslian kanssa voi valottaa kysymyksiä viestinvälityksen luotettavuudesta ja sujuvuudesta.

Routavuosina Suomessa käytiin vilkasta keskustelua postisalaisuudesta, sillä venäläinen virkakunta pyrki tehostamaan kansalaisten valvontaa muun muassa postilähetyksiä avaamalla. Vastaava debatti postisalaisuudesta oli saanut alkunsa Britanniassa jo 1840-luvulla: siellä hallintoa alettiin kritisoida postikuorten avaamisesta sillä perusteella, että tällainen vakoilu vahingoitti yleistä luottamusta vallanpitäjiin ja rikkoi perustuslain määrittämää yksityisen omaisuuden suojaa. (Ks. Vincent 1998.) Samantapaista debattia valtiovallan oikeudesta availla kirjeitä on käyty ympäri Eurooppaa näihin päiviin asti, ja viime aikoina keskustelua viestinnän yksityisyydensuojasta ovat aktivoineet muun muassa paljastukset salaisten palveluiden harjoittamasta sähköisen viestinnän vakoilusta.

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa venäläinen hallitusvalta piti itsestään selvänä, että kumouksellista liikehdintää oli voitava torjua kirjelähetyksiä avaamalla. Kenraalikuvernööri Bobrikov vaati suomalaisia postiviranomaisia tehostamaan valvontaansa, jotta maanalaisen kirjallisuuden levittäminen postin välityksen saataisiin pysäytetyksi. (Bobrikoff 1905, 30.) Tästä syystä vuoden 1902 lopulla Suomessa määrättiin käyttöön otettavaksi Venäjällä noudatettava kontrollijärjestelmä, joka velvoitti viranomaiset avaamaan otaksuttavasti laitonta materiaalia sisältävät lähetykset. Postihallitus kuitenkin hangoitteli tätä määräystä vastaan, koska se piti rikoslain vastaisena sitä, että postivirkamies avasi, hävitti tai salasi postilähetyksiä. Määräys kuitenkin ajettiin läpi, ja postivirkailijoita kehotettiin erikseen tehostamaan salaisen kirjallisuuden valvontaa syksyllä 1903. (Leino-Kaukiainen 1984, 211–217; Pietiäinen 1988, 459–460.)

Vampulan postitoimiston hoitajan ilmianto

Kenraalikuvernöörin patistelu lisäsi paikallisten postivirkailijoiden tarkkaavaisuutta postilähetysten valvonnassa. Esimerkiksi Vampulan postitoimiston hoitaja ilmiantoi kuvernöörille mahdollisesta kielletyn kirjallisuuden levittämisestä vuonna 1903. Lähde: Turun maakunta-arkisto, Turun ja Porin lääninhallitus – Lääninkanslia, Eaf:8. Salaiset kirjeasiakirjat 1904, L. S. Wigren Turun ja Porin läänin kuvernöörille 7.2.1903.

Suomalaisten postivirkamiesten ilmeinen haluttomuus tehostaa postilähetysten valvontaa sai kenraalikuvernöörin epäilemään heidän lojaaliuttaan hallitusvaltaa kohtaan. Onkin ilmeistä, että kaikki postivirkamiehet eivät tukeneet venäläishallinnon politiikkaa ja että heidän joukossaan oli myös perustuslaillisen vastarinnan kannattajia. (Pietiäinen 1988, 464-466; Hänninen 2013, 30-31.) Tämä puolestaan oli ongelmallista sellaisten kansalaisten kannalta, jotka lähettivät kirjeitä kenraalikuvernöörille tai santarmille 1900-luvun alussa. Monet tällaisten kirjeiden lähettäjistä pelkäsivät – ilmeisen aiheellisesti – että viedessään postitoimistoon tai postipysäkille kirjeen, jonka osoitteena on kenraalikuvernöörin kanslia, voisi tieto kirjeestä vuotaa postinkäsittelijältä eteenpäin esimerkiksi paikallisille perustuslaillisille. Tämä puolestaan altistaisi kirjeiden lähettäjän perustuslaillisten vastatoimille.

Kirjeiden lähettäjillä oli syytä tuntea epäluuloja postivirkamiehiä kohtaan myös silloin, jos he sattuivat saamaan kirjeeseensä vastauksen kenraalikuvernöörin kansliasta. Jos kuoressa näkyivät kanslian leimat ja lähettäjätiedot, saattoi kirjettä käsittelevä paikallinen postivirkailija vetää siitä nopeita johtopäätöksiä ja juoruta kirjeestä eteenpäin.

Pelkoihin vuodoista antoi erityistä aihetta se, että monet kirjeiden lähettäjät joutuivat jättämään kirjeensä paikalliselle postipysäkille, jota ei hoitanut päätoiminen postivirkamies vaan paikallinen kauppias tai joku muu kansalainen sivutoimenaan. Postipysäkkien määrä oli lisääntynyt nopeasti 1890-luvulta alkaen, ja yhdessä maalaiskirjeenkantojärjestelmän kanssa ne saivat keskeisen merkityksen postinkuljetuksessa 1900-luvun alkuun mennessä. Kehitystä selitti kirjeenkirjoittajien ja sanomalehden lukijoiden määrän nopea lisääntyminen, joka pakotti valtiota laajentamaan merkittävästi postiverkostoa. (Pietiäinen 1988, 502.)

Postinkantojärjestelmän nopea laajeneminen lisäsi ymmärrettävästi myös epäkohtia, kuten kirjeiden katoamista ja lähetystä myöhästymistä. Näistä epäkohdista kirjoiteltiin hanakasti lehdissä, mikä varmasti osaltaan lisäsi kirjeiden lähettäjien epäluuloja postinkuljetusta kohtaan. Esimerkiksi Maarian pitäjästä kirjeitä lähettänyt leski Maria Sandström väitti toistuvasti, että posti oli hukannut tai jättänyt tahallisesti toimittamatta perille hänen kirjeitään kenraalikuvernöörille. (Kansallisarkisto [KA], Kenraalikuvernöörin kanslia [KKK] 1903, 2. osasto, V jaosto, akti 25.) Väitettään hän perusteli sillä, ettei kenraalikuvernööriltä ollut saapunut vastausta hänen kirjeisiinsä.

Paitsi että kirjeiden lähettäjät pelkäsivät postin hukkaavan heidän tärkeän viestinsä, jotkut olivat huolissaan siitä, pysyisikö heidän kirjeensä kenraalikuvernöörille varmasti piilossa julkisuudelta. (Esim. HMA, Hämeen lääninhallitus – Lääninkanslia, Eb:3, Saapuneet salaiset kirjeet 1903, nro 3, Oskar Mäkilä kenraalikuvernöörille 26.8.1903.) Tällainen huoli oli aiheellinen, sillä ilmiantajien nimiä vuosi jatkuvasti julkisuuteen. Käyttämäni lähteet eivät kuitenkaan suoraan osoita, että paikalliset postivirkamiehet olisivat vuotaneet ilmiantajien ja muiden virkavallalle kirjeitä lähettäneiden kansalaisten nimiä julki routavuosina. Tyypillisempi syy ilmiannon ja sen tekijän paljastumiseen oli se, että viranomaiset käynnistivät ilmiannon johdosta tutkinnan paikallistasolla. Näin kävi esimerkiksi Säkkijärvellä, mistä oli lähetetty kenraalikuvernöörille monisivuinen ilmianto keväällä 1901. Nimetön ilmianto sisälsi syytöksiä paikallispoliiseista ja paikallislehden kirjoittelusta. (KA, KKK 1901, Erikoisjaosto, Fb:45, akti 127, nimetön kirje kenraalikuvernöörille 25.4.1901.) Tieto sen lähettämisestä kuitenkin paljastui paikallislehdelle muutama viikko myöhemmin, kun läänin kuvernööri saapui Säkkijärvelle tutkimaan ilmiannon todenperäisyyttä. (Ks. Säkkijärven Sanomat 18.5.1901.)

Jotkut kenraalikuvernöörille kirjoittavat henkilöt pyrkivät varmistamaan viestinsä luottamuksellisen perillemenon välttämällä kokonaan postin käyttöä. Useat matkustivat itse Helsinkiin toimittaakseen viestinsä kenraalikuvernöörin kansliaan henkilökohtaisesti, jotkut taas värväsivät kuriirin hoitamaan välitystehtävän puolestaan.

Halu henkilökohtaiseen viestin välittämiseen ei liittynyt välttämättä pelkästään epäluuloihin postilaitosta kohtaan. Vähintään yhtä olennaista oli kansalaisten käsitys siitä, että kasvokkain kenraalikuvernöörille esitetty vetoomus oli postitettua kirjettä tehokkaampi tapa saada tämä toimimaan halutun asian puolesta. Voidaankin ajatella, että jotkut aineistoni kirjeistä oli nimenomaan kirjoitettu suullisesti esitettäväksi ja siten ne edustavat suullis-kirjallisen kommunikaation risteytymiä (ks. esim. Barton & Hamilton 1998).

Kirjelmien laatijoiden oletus kasvokkain esitetyn vetoomuksen tehokkuudesta oli varmasti hyvinkin perusteltu. Tapaamisen järjestäminen kenraalikuvernöörin kanssa ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista kuin jotkut heistä kuvittelivat. Eräät vetoajat tekivät pitkän matkan Helsinkiin vain huomatakseen, että kenraalikuvernöörin kanslian henkilöstö eväsi heidän pääsynsä kenraalikuvernöörin luo. Perusteena saattoi olla esimerkiksi se, ettei paikalla ollut tulkkia, joka olisi voinut tulkata vetoajan viestin kenraalikuvernöörille venäjäksi. Tällaiseen kohteluun joutui tyytymään esimerkiksi korpilahtelainen itsellinen Otto Seppänen, joka matkusti turhaan 300 kilometriä tavatakseen kenraalikuvernöörin vuonna 1903. (KA, KKK 1903, 2. osasto, V jaosto, akti 48, Otto Seppänen kenraalikuvernöörille, vastaanotettu 7.9.1903.)

Joillakin toisilla vetoajilla oli parempi onni, ja he todella pääsivät tapaamaan kenraalikuvernööriä kasvokkain. Isäntä ei aina ollut kovin vastaanottavainen eikä kärsivällinen näissä tapaamisissa, mutta joskus vetoaja saattoi poistua tyytyväisenä kenraalikuvernöörin luota ja postittaa jälkeenpäin tälle kiitoskirjeen hyvästä kohtelustaan. (Esim. KA, KKK 1901, Erikoisjaosto, akti 16, Juho Koskela kenraalikuvernöörille 15.3.1899 ja kenraalikuvernöörin kanslian johtajalle 18.3.1901.)

KKK1917_Fb1284_nro19_2_12b

Harvinainen esimerkki kenraalikuvernöörille lähetetyn kirjeen kuoresta vuodelta 1917. Kirje on lähetetty Rovaniemeltä, mutta kuoressa ei lue lähettäjän nimeä. Lähettäjä oli kemijärveläinen Juho Merenkallio, joka valitti paikallisten poliisiviranomaisten tekemistä vääryyksistä. Lähde: KA, KKK 1917, I osasto, Sota-ajan jaosto, akti 19:2, Juho Merenkallio kenraalikuvernöörille 20.1.1917.

Puuttuvat kuoret ja postikortit

Valitettavasti kenraalikuvernöörin kanslian arkiston akteihin ei ole säilytetty kaikkea materiaalia, joita kansalaisten kenraalikuvernöörille toimittamiin kirjelmiin sisältyi. Esimerkiksi postitettujen kirjeiden kuoria ei ole säilytetty kuin hyvin harvoissa tapauksissa. Näin ollen ei yleensä ole mahdollista selvittää, mitä kirjekuoren päälle on kirjoitettu: onko lähettäjä esimerkiksi maininnut nimensä kuoressa avoimesti vai jättänyt lähettäjätiedot kokonaan merkitsemättä salatakseen henkilöllisyytensä ulkopuolisilta? Avoimeksi jää myös se, käyttivätkö lähettäjät kirjeissään poikkeuksetta vuoden 1891 postimanifestin myötä käyttöön otettuja venäläistyyppisiä rengasmerkkejä. Vai esiintyikö kirjeissä myös suomalaisia leijonamerkkejä, joiden käyttö Suomen sisäisessä postiliikenteessä oli mahdollista vuoteen 1901 saakka. Tai oliko kuoriin jopa painettu tai liimailtu leijonavaakunoita tai muita symboleja, jotka on mahdollista tulkita poliittisiksi mielenilmauksiksi? (Ks. Poutvaara 1973; Keturi 2013.)

On syytä huomata, että vaikka useimmat lähettäjät halusivat pitää viestinsä mahdollisimman luottamuksellisina, jotkut eivät nähneet mitään aihetta salata yhteydenpitoaan kenraalikuvernööriin. He saattoivat kirjata nimensä avoimesti kirjekuoreen ja jopa peittelemättä kertoa kylillä kirjeistään. Tällaiset yksilöt saattoivat mieltää yhteydenpidon korkeimman valtiovallan kanssa keinoksi kohottaa statustaan paikallisyhteisössään tai mahdollisuudeksi ärsyttää ja pelotella paikallisia vihamiehiään tai poliittisia vastustajiaan.

Muutamat lähettäjät hyödynsivät kirjoittaessaan kenraalikuvernöörille jopa valmista postikorttipohjaa, jollainen oli käytössä Venäjän vallan ajan loppupuolella. Tällaiseen ”avoimeen kirjeeseen” (otkritoe pismo) turvautui esimerkiksi naantalilainen urkujentekijä K. G. Wikström lähestyessään kenraalikuvernööri Obolenskia lokakuussa 1905. Wikström ilmoittautuu kirjeessään halukkaaksi valmistamaan urut, jotka keisari on päättänyt lahjoittaa Koiviston kirkkoon. Kiintoisaa kirjeessä on se, että tekstipuolen vasempaan marginaaliin Wikström on lisännyt lauseen: ”Työ puhtaasti suomalaista!”. Tällä mainoslauseella lähettäjä epäilemättä halusi korostaa työnsä laatua kenraalikuvernöörille, mutta lause voidaan tulkita myös lähettäjän keinoksi ilmaista isänmaallisuuttaan, jotta hänen kirjettään ei käsitettäisi sortovallan hännystelyksi.

Wikströmin postikortti Obolenskille

Urkujentekijä K. G. Wikströmin postikortti kenraalikuvernöörille vuodelta 1905. Lähde: KA, KKK 1905, 2. osasto, V jaosto, akti 11:109.

KKK1905_Fb259_nro11_109_118

K. G. Wikströmin lähettämän postikortin osoitepuoli.

Postikortti itsessään oli vielä suhteellisen uusi keksintö 1900-luvun alussa. Ensimmäiset postikortit tulivat käyttöön Itävallassa 1860-luvulla, ja seuraavina vuosikymmeninä niiden käyttö levisi nopeasti ympäri Eurooppaa. Postikortti oli keksintönä nerokas, sillä se mahdollisti ytimekkäiden viestien lähettämisen paljon pienemmin kustannuksin verrattuna tavalliseen kirjeeseen. (Vincent 2000, 1; Edlund 2014, 144-145.) Suomessa postikorttien lähettäminen yleistyi räjähdysmäisesti nimenomaan routavuosina, sillä vuonna 1905 niitä lähetettiin jo 5,3 miljoonaa vuodessa eli kolme kertaa enemmän kuin vuonna 1900 ja kymmenen kertaa enemmän kuin vuonna 1890. Postikorttien osuus kaikista postilähetyksistä oli suurlakkovuonna jo noin 25 prosenttia. (Pietiäinen 1988, 527.) Juuri edullisemmat postikulut lienevät olleet syy siihen, miksi jotkut kansalaiset hyödynsivät postikorttia myös lähestyessään virkavaltaa.

Kuoreen suljetun kirjeen postittaminen oli kansalaisille joka tapauksessa selvästi yleisin tapa vedota virkavaltaan Venäjän vallan ajan lopun Suomessa. Mielenkiintoista on, että esimerkiksi lennätin, jonka käyttö viestinvälityksessä oli muutoin yleistynyt 1800-luvun loppupuolella, ei näytä toimineen keskeisenä välineenä kansalaisten yhteydenotoissa kenraalikuvernööriin. Tässä suhteessa Suomen suuriruhtinaskunta näyttää poikenneen esimerkiksi Palestiinasta, missä alamaiset käyttivät yleisesti myös sähkeitä lähettäessään viestejä Ottomaanivaltakunnan hallintoviranomaisille 1800-luvun lopulla (Ben-Bassat 2013).

Suomen oloissa sähkösanomien käyttöä rajoitti epäilemättä se, että lennätinasemia oli verraten harvoilla radanvarsipaikkakunnilla, kun taas postiverkko ulottui etäisempiinkin kolkkiin. Sähkeen perillemenon luottamuksellisuus oli myös astetta kyseenalaisempaa kuin suljetun kirjeen. Lisäksi sähke oli kiistatta kirjettä epämuodollisempi viestintäväline, sillä se pakotti ilmaisemaan asian lyhyemmin ja ytimekkäämmin, ilman pitkiä tervehdyksiä ja koristelevia fraaseja (Ben-Bassat 2013, 57). Tästä syystä kansalaiset ehkä vieroksuivat sen käyttöä yhteydenpidossa kenraalikuvernöörin kaltaisen korkean virkamiehen kanssa. Arvioitaessa lennättimen käytön yleisyyttä kansalaisten ja virkavallan välisessä viestinnässä on kuitenkin oltava varovainen, sillä sähkeitä ei välttämättä ole arkistoitu kenraalikuvernöörin kansliassa yhtä huolellisesti kuin kirjeitä.

Kirjallisuus:

Barton, David & Hamilton, Mary. Local Literacies. Reading and Writing in One Community. Routledge, London 1998.

Ben-Bassat, Yuval: Petitioning the Sultan. Protests and Justice in Late Ottoman Palestine 1865-1908. I.B. Tauris, London 2013.

[Bobrikoff, N.I.]: Kenraalikuvernööri Bobrikoff’in kertomus Suomen hallinnosta syyskuusta 1898 syyskuuhun 1902. Stockholm 1905.

Edlund, Ann-Catrine: Att skriva vykort. En vardaglig skriftpraktik i början av 1900-talet. Teoksessa Ann-Catrine Edlund (toim.), Att läsa och att skriva. Två vågor av vardagligt skriftbruk i Norden 1800-2000. Umeå universitet 2012, 137-160.

Hänninen, Reetta: Kansanvalistusta ja karamellipapereita. Suomalaisten passiivinen vastarinta kenraalikuvernöörin kanslian erikoisjaoston raporteissa 1900-1902. Suomen ja Pohjoismaiden historian pro gradu, Helsingin yliopisto 2013.

Keturi, Jorma 2013: Bobrikov:n aika ja postilähetykset. Postihistoriallinen yhdistys ry:n Postihistoria.info-sivusto, luettu 15.4.2015.

Leino-Kaukiainen, Pirkko: Sensuuri ja sanomalehdistö Suomessa vuosina 1891-1905. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1984.

Pietiäinen, Jukka-Pekka: Suomen postin historia 1. Posti- ja telelaitos, Helsinki 1988.

Poutvaara, Matti: Postia sortokaudelta. Sortovuosien passiivinen vastarinta postin käytössä. Gummerus, Jyväskylä 1973.

Vincent, David: The Culture of Secrecy. Britain, 1832-1998. Oxford University Press 1998.

Vincent, David: The Rise of Mass Literacy. Reading and Writing in Modern Europe. Polity, Oxford 2000.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s