Oppaasta vinkkejä kunnioittavan kirjeen laatimiseen

Kun esitelmöin kansanihmisten virkavallalle lähettämistä kirjeistä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, kuulen yleisöltä usein kysymyksen kirjeiden lähettäjien mahdollisista malleista. Turvautuivatko lähettäjät esimerkiksi kirjeiden kirjoitusoppaisiin, joita oli 1800-luvun lopulla saatavissa Suomessakin?

Yleensä olen vastannut kysymykseen toteamalla, että tutkimistani maaseudun ihmisistä huomattava osa oli kirjoittajina itseoppineita, eikä monellakaan ollut laajaa lukeneisuutta. Useimmat lähettäjistä seurasivat varmasti sanomalehtiä, ja kaikki olivat tutustuneet Lutherin Vähään katekismukseen kirkollisen alkeisopetuksen välityksellä, jotkut lukeneet ehkä muutakin hengellistä kirjallisuutta. En kuitenkaan usko, että tutkimieni kirjeiden lähettäjistä monikaan käytti tukenaan kirjeiden tai muiden asiakirjojen kirjoitusopasta. Todennäköisemmin malleja kirjeen muotoilemiseen hankittiin muualta, esimerkiksi sanomalehdistä, virallisista kuulutuksista tai kopioimalla toisten kirjoittamia kirjeitä (ks. Laitinen & Nordlund 2012, 72-75). Tästä huolimatta kirjoitusoppailla saattoi silti olla välillistä vaikutusta heidän tapaansa lähestyä virkavaltaa ja muotoilla viestinsä.

Asiomiskirjeiden laatimisessa opastavia kirjasia alkoi ilmestyä suomeksi 1830-luvulta lähtien, alkuvaiheessa lähinnä tiettyjen ammattikuntien käyttöön. (Nordlund 2005, 62-63.) Vuosisadan jälkipuoliskolla erilaisia kirjeen kirjoitusoppaita oli saatavilla jo useita, ja etsin kirjastosta käsiini niistä muutamia. Tarkastelemistani opaskirjoista seikkaperäisin on Ferdinand Ahlmanin toimittama Suomalainen Kirjuri, eli kauppa- ja asioimakirjeiden sekä kaikellaisen muun kirjevaihdon malleja vuodelta 1875. Toinen maininnan arvoinen teos on David Nivalaisen toimittama ”Lyhykäinen kirje-oppi. Kansakoululle ja kodille”, joka on vuodelta 1878 ja pohjautuu osittain Ahlmanin kirjaan. Nimensä mukaisesti Nivalaisen kirjanen oli tarkoitettu sekä kansakoulujen että kotien käyttöön, mutta ilman painostietoja on vaikea arvioida, kuinka laajalle se käytännössä levisi.

Sekä Ahlmanin että Nivalaisen teokset jakautuvat kahteen osaan: Alkuosassa annetaan tiiviitä ohjeita kirjeiden sisällöstä ja ulkoasusta, puhuttelutavoista sekä ja yli- ja allekirjoituksesta. Loppuosa puolestaan sisältää erityyppisten kirjeiden malleja.

Oman tutkimukseni näkökulmasta kiinnostavinta on se, millaisia ohjeita teoksissa annetaan kirjeen muotoilemisesta kenraalikuvernöörille, keisarille ja muille ylhäisille vallankäyttäjille. Vertaamalla näitä ohjeita kirjeaineistooni voin kenties päätellä jotain siitä, missä määrin kirjoitusoppaiden yhdenmukaistavat mallit olivat tavoittaneet kansanihmiset 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Vertailua varten poimin tarkasteluun aineistostani sattumanvaraisesti kymmenen kirjettä, jotka kaikki ovat eri henkilöiden lähettämiä ja suurella todennäköisyydellä lähettäjien itsensä kirjoittamia. Tarkasteltavien kirjoittajien kirjoitustaidoissa oli huomattavia eroja, mutta kaikki heistä olivat todennäköisesti saaneet vain vähän kouluopetusta.

Paperin valinta ja tilankäyttö

Antaessaan ohjeita kirjeiden ulkoasusta sekä Ahlman että Nivalainen toteavat, että kokonaisen postipaperiarkin käyttäminen on kohteliampaa kuin puolikkaan kokoisen. Lisäksi he suosittelevat käyttämään kirjoituspaperia kevyemmän postipaperin sijaan, kun kirje osoitetaan tuomioistuimelle tai virkamiehelle. Ylhäiselle henkilölle osoitettu kirje on lisäksi syytä sulkea kuoreen. Postikuori tulee sulkea punaisella lakalla, ei siis nuolemalla eli ”suulakalla”, kuten Nivalainen asian ilmaisee.

Tutkimukseni kirjeaineisto osoittaa, että ulkoasuseikkojen huomioon ottaminen ei ollut kenraalikuvernööriä lähestyville kansanihmisille itsestään selvää (taulukko 1). Useat nimittäin kynäilivät kirjeensä puolikkaille arkeille tai vieläkin pienemmille paperilapuille, luultavasti siksi, että parempia paperiarkkeja ei ollut saatavilla. Silloin kun kirjoittajana oli harjaantuneempi kynänkäyttäjä tai ulkopuolinen kirjuri, kiinnitettiin myös paperiin asianmukaista huomiota. Sen sijaan on vaikea sanoa, millaisissa kuorissa kirjeet mahdollisesti saapuivat kenraalikuvernöörin kansliaan ja miten kuoret oli suljettu, koska kuoria ei yleensä arkistoitu.

Oskar Mäkilän kirjeen ensimmäinen sivu (KKK 1904, 2. os. V jaosto, akti 27/I osa)

Syytinkitorpan poika Oskar Mäkilä aloittaa kirjeensä kirjoituspaikalla ja -päivämäärällä. Näiden jälkeen hän on jättänyt tyhjää tilaa ennen ylikirjoitusta. Sen sijaan tyhjä tila kirjeen vasemmasta laidasta puuttuu.

Sekä Ahlmanin että Nevalaisen oppaissa neuvotaan, että kirjettä aloitettaessa tulee jättää tyhjä tila paperin yläreunaan ennen ylikirjoitusta eli vastaanottajan puhuttelua. Myös ylikirjoituksen ja varsinaisen tekstin alun väliin tulee jättää tyhjiä rivejä, sitä enemmän mitä kohteliaampia halutaan olla. Kohteliaisuussyistä tyhjää tilaa on lisäksi syytä jättää tekstin lopetuksen ja kirjeen lähettäjän allekirjoituksen väliin.

Tarkasteluun valikoimieni kirjeiden lähettäjät hallitsevat tyhjän tilan käytön vaihtelevasti.  Yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat jättäneet tilaa paperin yläreunaan ennen ylikirjoitusta sekä ylikirjoituksen ja varsinaisen tekstin väliin. Osa on jättänyt tyhjää tilaa ylikirjoituksen jälkeen huomattavan paljon, mikä viittaa heidän olleen tietoisia tilankäytön kohteliaisuudesta. Sen sijaan tekstin lopetuksen ja allekirjoituksen väliin on tyhjiä rivejä jättänyt vain puolet kirjoittajista.

Oppaissa kehotetaan kirjeiden kirjoittajia jättämään myös parin sormen leveydeltä tyhjää tilaa vasempaan marginaaliin. Näin ovat tehneet kahta lukuun ottamatta kaikki tarkasteltujen kirjeiden lähettäjät. Kokonaisuutena voidaankin sanoa, että myös niukasti koulua käyneet tai itseoppineet kirjoittajat tiedostivat varsin hyvin, miltä virallisluonteisten kirjeiden tuli näyttää. Vaikka monet tinkivät paperiarkin koosta, useimmat olivat jyvällä tilankäytön ja tekstielementtien asettelun perusperiaatteista.

Kirjeiden ulkoasu ja tilankäyttö

Taulukko 1. Paperikoko, tyhjän tilan käyttö ja päiväyksen merkintä kymmenessä kenraalikuvernöörille osoitetussa esimerkkikirjeessä.

Ylhäisen vastaanottajan puhuttelu

Puhuttelutapoja koskevissa ohjeissaan Nivalainen ja Ahlman toteavat, että kauppa- ja asioimiskirjeissä vastaanottajaa puhutellaan tavanomaisimmin ”herraksi”. Kirjeen sisällä vastaanottajaa voidaan puhutella ”kunnioittavaksi herraksi”, mutta myös teitittely on sallittua riippumatta siitä, onko vastaanottaja ylhäinen vai alhainen. Teititellessä on kuitenkin muistettava kirjoittaa isolla ”Te”. Ahlman huomauttaa myös, että ylhäistä henkilöä puhuteltaessa on  ”sievää” käyttää tämän arvonimeä myös tekstin sisällä, kunhan sitä ei toistele liian usein.

Kenraalikuvernöörille kirjoitettaessa oppaat neuvovat käyttämään puhuttelua ”Teidän Ylhäisyytenne Kenraalikuvernööri”, ”Teidän Ylhäisyytenne” tai ”Teidän Jaloutenne”. Keisaria puolestaan puhutellaan kirjeen alussa nimityksellä ”Suurivaltaisin, kaikkeinarmollisin Keisari ja Suuriruhtinas”. Kirjeen sisällä keisarista käytetään nimitystä ”Teidän Keisarillinen Majesteettinne” tai ”Teidän Majesteettinne”.

Kun näitä puhutteluohjeita vertaa tarkastelemieni kirjeiden kielenkäyttöön, voi havaita useimpien kirjoittajien olleen hyvin tietoisia kenraalikuvernöörin ja keisarin puhuttelutavoista. Seitsemän kirjeen ylikirjoituksessa kenraalikuvernööriä puhutteluna on joko ”Hänen Ylhäisyytensä” tai ”Teidän Ylhäisyytenne”, joskaan ei aina isoilla kirjaimilla. Myös kirjeiden tekstiosassa kenraalikuvernööriä puhutellaan järjestäen ”ylhäisyytenä”, ei siis teititellä tai puhutella ”herrana”. Keisariin puolestaan viitataan kirjeissä ilmauksilla kuten ”Hänen Majesteettinsa”, ”Hänen Majesteettinsa Keisari” tai ”armollinen Keisarimme”. Myös tältä osin kirjoittajien kielenkäyttö siis seurailee oppaiden ohjeita pienin variaatioin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Amanda Urhosen kirjeen ylikirjoituksessa puhutteluna oli ”Suomenmaan K K Kenraarikuvernööri n n Herra Pobrigof”. Kirjaimet K K viittaavat tässä sanoihin ”Korkeasti Kunnioitettava”. Sen sijaan kirjaimet n n viittaavat todennäköisesti kirjoitusoppaissa käytettyyn lyhenteeseen kenen tahansa vastaanottajan nimestä, tyyliin: ”Jaloarvoinen ja Wapaasukuinen Herra N. N.”. Vaikuttaa siltä, että Urhonen ei ole ymmärtänyt kirjainlyhenteen ”N. N.” merkitystä, sillä hän käyttää sitä samankaltaisella tavallaan myös toisessa kirjeessään kenraalikuvernöörille (13.6.1900). On vaikea arvioida, millaisesta lähteestä Urhonen on kirjainlyhenteen kirjeeseensä napannut, mutta mahdollisesti lähteenä on ollut nimenomaan opas- tai mallikirja.

Tarkasteltavana olevat kymmenen kirjettä eivät toki tarjoa aineistossa esiintyvistä puhutteluista tyhjentävää kuvaa. Aineistosta voi nimittäin löytää kirjeitä, joista kunnioittavat puhuttelumuodot puuttuvat kokonaan  – joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti. Yhtä lailla aineistossa on kirjeitä, joissa kenraalikuvernööriä ja keisaria mairitellaan puhutteluissa suorastaan ylenpalttisesti. Kenraalikuvernöörin kohdalla runsas ylisanojen käyttö voisi viitata siihen, että Bobrikovin kaudella kenraalikuvernööri muuttui persoonattomasta hallintovirkamiehestä näkyväksi ja kaikkein tuntemaksi ylimmän vallan käyttäjäksi. Tästä syystä kirjeiden lähettäjät ehkä katsoivat, että häntä oli myös puhuteltava korostuneen nöyrästi ja ylistävästi, jopa samaan tapaan kuin keisaria. Samantapaisia viitteitä ylimpien hallintovirkamiesten rinnastamisesta keisariin on löydetty venäläisten talonpoikien anomuskirjeistä 1910-luvulta (Tutolmin 2007, 76-78).

Kenraalikuvernöörin puhuttelutavat

Kirjoittajien tavat puhutella kenraalikuvernööriä.

Suoraan asiaan vai kaunopuheisesti johdatellen

Ferdinand Ahlman ohjeistaa kirjeiden lähettäjiä aloittamaan korkeasäätyisille osoitetut kirjeensä johdatuksella ja vasta tämän jälkeen siirtymään itse asiaan. Johdatuksena voi olla esimerkiksi anteeksipyyntö siitä, että kirjoittaja rohkenee lähestyä kirjeitse. Kirjeen voi aloittaa myös toivomalla kirjeen saavan suosiollisen vastaanoton tai toteamalla, että asianhaarat ovat pakottaneet lähettäjän tarttumaan kynään.

Tarkastelemistani kirjeistä vain puolet sisältää selväpiirteisen johdatuksen. Hyvän esimerkin kenraalikuvernöörille kirjoittaneiden maaseudun ihmisten johdantolauseista tarjoaa David Jääskeläisen kirjeen alku vuodelta 1899:

”Tämä Kautta rohkenen Syvämmen nöyrimmässä Alammaisuutessa ja jumalan Kaikki valtijaan Avulla tulla teitän ylhäisyytenne tyköön valittamaan näistä asijan seikoista kuin tässä etelleen selitän[.]”

Monet muut kirjoittajat ovat jättäneet tämänkaltaiset johdattelut kirjeestään pois ja menevät suoraan asiaan eli ryhtyvät heti esittämään anomustaan tai valitustaan. Kenties he ovat yksinkertaisesti kokeneet kirjalliset taitonsa riittämättömäksi kaunopuheisiin johdatteluihin. Tai sitten kirjoittajat ovat vain noudattaneet Ahlmaninkin oppaan sisältämää ohjetta, jonka mukaan kirje on kirjoitettava ”lyhyesti ja tarkasti eikä laveilla puheilla ja tekokauniilla sanaloistolla”.

Kirjeen lopettamisesta annetaan Ahlmanin teoksessa sellainen ohje, että ylhäisemmille henkilöille kirjoitettaessa käytetään tavallisesti sellaisia kohteliaisuuslauseita kuin ”Olen alati Totiselle kunnioittamisella Herra N. N:n nöyrin palvelija” tai ”Suurella kunnioituksella kirjoitan”. Asioimakirjeissä kuitenkin riittää vain ”Kunnioituksella” ja sen perään allekirjoitus.

Tarkastelemissani kirjeissä loppulauseet ovat hyvin vaihtelevia. Useissa kirjeistä kohteliaisuuksia ei ilmaista lainkaan vaan allekirjoitusta edeltää vain maininta kirjoitusajasta ja -paikasta. Muutamassa kirjeessä sen sijaan ilmaistaan kunnioitusta enemmänkin kuin opaskirjoissa edellytetään. Esimerkiksi David Jääskeläinen kirjoittaa:

”Tätä valittaa jumalan Kaikkivaltiaan avulla ja Syvämmen Nöyryytessä ja alammaisuutessa Heinä vetellä Huhti kuun 21 P 1899”

Heikki Hakkaraisen kirjeen viimeinen sivu (KKK 1904, 2. os. V jaosto, akti 27:24)

Heikki Hakkarainen päätti kirjeensä runsaisiin kunnioituksen ja alamaisuuden osoituksiin. Allekirjoituksenaan hän käytti pelkkiä nimikirjaimiaan, mutta hänen henkilöllisyytensä oli kenraalikuvernöörin kanslian tiedossa.

Suuri vaihtelu kirjeiden aloituksissa ja lopetuksissa vihjaa kirjoittajilla olleen erilaisia käsityksiä siitä, kirjoittivatko he persoonattomalle hallintovirkamiehelle vai arvonsa tuntevalle ”diktaattorille”. Jos kirjoittaja katsoi tarpeelliseksi kuorruttaa sekä kirjeensä alut että loput nöyryyden ja uskollisuuden ilmauksin ja ylistyksin, hän epäilemättä otaksui tällaisten ilmausten saavan vastaanottajan myötämielisemmäksi sanomalleen. Osa kirjoittajista taas näyttää ajatelleen, että koruton asiatyyli tehosi vastaanottajaan parhaiten.

”Ylöspäin kirjoittamisen” ylirajaiset kaavat

Maalaisväestön kenraalikuvernöörille lähettämien kirjeiden ulkoasu ja kielenkäyttö noudattelevat lopulta yllättävänkin paljon 1870-luvun kirjeen kirjoitusoppaissa annettuja ohjeita. Vaikka kirjeiden kirjoittajista monikaan tuskin itse omisti tai oli lukenut kirjoitusoppaita, heillä oli ilmiselvästi käytössään jonkinlaisia malleja viranomaiselle osoitetun kirjeen laatimiseen. Tällaisia malleja saattoivat tarjota esimerkiksi kunnankirjurit ja muut paikalliset kirjurin toimia hoitaneet henkilöt, jotka olivat tottuneita virallisten asiakirjojen laatijoita (ks. Soikkanen 1966, 270-274). Mallien opastamana itseoppinutkin kynänkäyttäjä saattoi jättää kirjeeseensä asianmukaisesti tyhjää tilaa marginaaliin, ylikirjoituksen jälkeen ja ennen allekirjoitusta sekä käyttää oikeaoppisia puhuttelumuotoja. Sen sijaan esimerkiksi välimerkkien ja isojen kirjainten käyttöä oli itseoppineiden kynäniekkojen selvästi hankalampaa omaksua mallista, kuten aiemmassakin tutkimuksessa on havaittu (esim. Kauranen (toim.) 2009, 17).

Tarkastelemani kirjeet osoittavat 1800-1900-lukujen vaihteessa eläneillä kansanihmisillä olleen koulutustaustastaan riippumatta selvä käsitys kirjeen rakenteesta. Tämä ei sikäli ole yllättävää, että kirjeen muoto oli ollut varsin vakiintunut jo vuosisatojen ajan ympäri länsimaisen kulttuuripiirin. Martyn Lyons (2007, 25) tähdentääkin, että ajan kuluessa käsialat, paperikoot sekä kirjeiden sinetöinti- ja lähetystavat ovat muuttuneet paljon nopeammin kuin kirjeen ulkoinen muoto.

Toisaalta Stephan Elspaß (2012, 60) huomauttaa, että kirjeiden kaavamaista kielenkäyttöä on toistaiseksi tutkittu riittämättömästi. Hän peräänkuuluttaa lisää erikielisten kirjeiden tarkastelua, jotta voidaan hahmottaa, oliko  jonkinlaista yleistä eurooppalaista kirjeenvaihdossa käytettyjen fraasien varastoa olemassa 1800-luvulla. Tutkimusta vaatisi myös näiden fraasien kehitys ja välittyminen eri kielille. Tällaiseen tarkasteluun kansanihmisten kirjeet vallanpitäjille tarjoaisivat uskoakseni erityisen hyvän aineiston, sillä näitä kirjeitä on säilynyt eri maiden arkistoissa usein paljon runsaammin kuin alhaissäätyisten ihmisten yksityiskirjeitä. Omaa projektiani lähden tuskin kuitenkaan viemään tähän suuntaan. Ehkä joku muu innostuu?

Kirjallisuus:

Ahlman, Ferd. (toim.): Suomalainen Kirjuri, eli kauppa- ja asioimakirjeiden sekä kaikellaisen muun kirjevaihdon malleja. Helsinki 1875.

Elspaß, Stephan: Between linguistic creativity and formulaic restriction. Cross-linguistic perspectives on nineteenth-century lower class writers’ private letters. Teoksessa Marina Dossena & Gabriella Del Lungo Camiciotti (toim.), Letter Writing in Late Modern Europe. John Benjamins, Amsterdam 2012, 45-64.

Kauranen, Kaisa (toim.): Työtä ja rakkautta. Kansanmiesten päiväkirjoja 1834-1937. SKS, Helsinki 2009.

Laitinen, Lea & Nordlund, Taru: Performing identities and interaction through epistolary formulae. Teoksessa Marina Dossena & Gabriella Del Lungo Camiciotti (toim.), Letter Writing in Late Modern Europe. John Benjamins, Amsterdam 2012, 65-88.

Lyons, Martyn: ’Ordinary Writings’ or How the ’Illiterate’ Speak to Historians. Teoksessa Martyn Lyons (toim.), Ordinary Writings, Personal Narratives: Writing Practices in 19th and early 20th-century Europe. Peter Lang, Bern 2007, 13-31.

Nivalainen, David (toim.): Lyhykäinen Kirje-oppi. Kansakoululle ja kodille. Jyväskylä 1878.

Nordlund, Taru: Miten ja miksi kansa alkoi kirjoittaa? Suomalaisten talonpoikien kirjeitä 1800-luvun alusta. Teoksessa Sirpa Huttunen & Pirkko Nuolijärvi (toim.), Tahdon sanoa. Kirjoituksia kielen ja perinteen voimasta. SKS, Helsinki 2005, 51-79.

[Roos, Samuel]: Muutamia Neuvoja ja Johdatuksia Lähetyskirjain tekemiseen, Suomen kieltä rakastavaisten ja harjottavaisten ensi-tarpeeksi. Turku 1855.

Soikkanen, Hannu: Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta. Maalaiskuntien itsehallinnon historia. Maalaiskuntien Liitto, Helsinki 1966.

Tutolmin, Sergei N.: Russian Peasant Views of the Imperial Administration, 1914-Early 1917. Russian Studies in History 47 (4), 2009, 53-93.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Oppaasta vinkkejä kunnioittavan kirjeen laatimiseen

  1. Paluuviite: Lahja uudelle kenraalikuvernöörille | Ääniä alhaalta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s