Aboriginaalit ja vimmaiset italialaiset ylöspäin kirjoittamassa

Kansanihmisten kirjeet hallitsijalle, viranomaisille ja muille ylemmilleen ovat pitkään tarjonneet hedelmällistä lähdeaineistoa historioitsijoille. Viime aikoina kielen- ja historiantutkijat ovat lähestyneet näitä kirjeitä yhä enemmän myös alempien luokkien kielenkäytön ja kirjoituskulttuurin näkökulmista.

Yksi aiheeseen tarttuneista historioitsijoista on australialainen Martyn Lyons, joka puhui ”kirjoittamisesta ylöspäin” äskettäin Pohjoismaisessa historiakonferenssissa. Lyons tarkastelee muun muassa italialaisten työläisten kirjeitä pomoilleen, kansalaisten kirjeitä Italian kuninkaalle maailmansodan vuosina sekä Australian alkuperäisasukkaiden anomuksia Englannin kuningattarelle 1800-luvulla.

Tutkiessaan Italian kuninkaan kansalaisilta saamia kirjeitä maailmansodan ajalta Lyons on löytänyt joukon syyttäviä kirjeitä, joissa vallitseviin oloihin tyytymättömät lähettäjät hyökkäävät aggressiivisesti ja loukkaavasti hallitsijaa vastaan. Joukossa on jopa tappouhkauksia. Tämäntapaisia, usein nimettömiä viestejä lienevät vastaanottaneet muutkin hallitsijat kriisiaikoina. En kuitenkaan tiedä, ovatko tutkijat havainneet saman ilmiön Venäjän keisarin saamissa kirjeissä. Keisarivallan kaaduttua uusi bolševikkijohto ainakin sai runsaasti tyytymättömien maaseudun ihmisten syyteryöppyjä niskaansa, kuten Storella ja Sokolov (2013) tuovat esiin tuoreessa kirjassaan.

Samantapaisia syyttäviä kirjeitä esiintyy myös tutkimassani kenraalikuvernöörille saapuneiden kirjeiden kokoelmassa vuosilta 1898–1905, mutta varsin vähän. Vaikka erityisesti kenraalikuvernööri Bobrikov sai muilla foorumeilla ylenpalttisesti vihanpurkauksia osakseen, harvat suomalaiset katsoivat järkeväksi esittää niitä suoraan hänelle kirjeitse, edes nimettömästi.

Martyn Lyons valottaa kiinnostavasti myös Australian alkuperäisasukkaiden kuningatar Victorialle lähettämiä anomuksia, jotka olivat alkuperäisasukkaille lähes ainoa tapa ilmaista tarpeitaan vallanpitäjälle 1800-luvulla. Näitä anomuksia sävyttää hallitsijan idealisointi ja esittäminen viranomaisten vääryyksiä oikovaksi auttajaksi. Samalla lähettäjät kuitenkin rakentavat mielikuvaa itsensä ja hallitsijan välisestä sopimuksesta, joka velvoittaa hallitsijaa huolehtimaan heidän eduistaan. Tältä osin aboriginaalit siis lähestyvät hallitsijaa hyvin samaan tapaan kuin venäläiset talonpojat keisaria.

Lyonsin mukaan Australian aboriginaalien anomukset olivat yleensä yhteisön vanhimman allekirjoittamia ja hyväksymiä riippumatta siitä, oliko tämä itse kirjoitustaitoinen. Yhteisön vanhimman nimi löytyikin anomuksen allekirjoittajaluettelosta ensimmäisenä. Vaikka yhteisön nuoremmat jäsenet olivat usein vanhempia kyvykkäämpiä kynänkäsittelijöitä, osin siksi että heillä enemmän yhteyksiä valkoisiin, säilytti yhteisön vanhin silti roolinsa anomusten vahvistajana.

Kirjeitä analysoidessaan Lyons tukeutuu James Scottin käsitteisiin hidden ja public transcripts, jotka voi kääntää vaikkapa kätketyiksi ja julkisiksi puhetavoiksi. Sekä alistetuilla ihmisillä että vallanpitäjillä on omat kätketyt puhetapansa, joilla he kommunikoivat oman ryhmänsä sisällä, sekä omat julkiset tapansa esiintyä vastapuolelle.

Kansanihmisten kirjeet ylemmilleen tarjoavat malliesimerkin julkisesta puhetavasta, sillä kirjeiden lähettäjät pyrkivät muotoilemaan sanomansa sen mukaisesti mitä he kuvittelevat ylhäisemmän vastaanottajan odottavan heiltä. Lyonsin tutkimissa kirjeissä esiintyy kuitenkin jälkiä myös kätketystä puhetavasta. Kaikkein näkyvimmin ne putkahtavat esiin kansalaisten tunnevaltaisissa vihanpurkauksissa Italian kuninkaalle maailmansodan vuosina.

Kätketyn puhetavan ilmenemiseen näissä kirjeissä vaikuttaa myös kirjoittajien puutteellinen kirjoitus- ja ilmaisutaito. Kun kirjoittajat eivät hallitse virallista puhetapaa kaavamaisine ilmauksineen ja vakiintuneine puhutteluineen, he joutuvat turvautumaan puhekieleen ja omassa piirissään käyttämiin arkisiin ilmauksiin (vrt. Ginderachter 2007).

Lyons nosti pohdittavaksi myös kysymyksen anomuksen (petition) ja kirjeen (letter) erosta. Anomus (petition tai ruotsiksi supplik) on tyypillisesti ryhmän lähettämä ja sillä on kenties tiettyjä rakenteellisia erityispiirteitä, mutta käytännössä ei ole aina helppoa käsitellä anomusta ja kirjeitä toisistaan erillisinä tekstityyppeinä. Lyons olikin päätynyt käsittelemään molempia termillä kirje. Samoin olen tehnyt omassa tutkimuksessani. Nähdäkseni nimenomaan kirje sopii koko käsittelemääni aineistoa kuvaavaksi kattotermiksi, anomus puolestaan on yksi kirjeen laji.

Kirjallisuutta:

Maarten van Ginderachter (2007), ‘If your Majesty would only send me a little money to help buy an elephant’: Letters to the Belgian Royal Family (1880–1940). Teoksessa Martyn Lyons (toim.), Ordinary Writings, Personal Narratives: Writing Practices in 19th and early 20th-century Europe. Bern, Peter Lang 2007, 69–84.

James C. Scott (1990), Domination and the Arts of Resistance: Hidden Transcripts. Yale University Press.

C. J. Storella & A. K. Sokolov (2013), The Voice of the People: Letters from the Soviet Village, 1918-1932. Yale University Press.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Aboriginaalit ja vimmaiset italialaiset ylöspäin kirjoittamassa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s